================================================================== Lyhyesti: "Mies ja alaston ase 33 1/3" on hieman veltostunut hauskuudessa verrattuna edeltäneeseen leffaan ja tietysti se on kaukana Abrahams-Zucker-Zucker-leffojen klassikoista. Leffassa on kuitenkin muutamat humoristiset irroittelunsa, jotka tylsien gagien virrasta iskevät niin äkisti ja oivaltavasti, että jo niiden ansiosta leffa voi pelastaa spitaalisimman päiväsi. Taatusti n kertaa sujuvampaa, spontaanimpaa vitsailua kuin jossain "Wayne's Worldissa" ja parasta kesäviihdettä - valitettavasti. ================================================================== Humoristisen kertomuksen, kirjassa tai elokuvassa, tuoma mielihyvä on "helpon" kertomuksen iloa: juoni oikenee, henkilöhahmot ovat karikatyyrejä ja helposti ymmärrettäviä, metaforat luettavissa kirjaimellisesti (pelkuri ei ainoastaan ole jänismäinen, vaan hänestä tulee "jänis"; jänismäisyys alkaa määrätä hänen valintojaan). Huumorin keinoja jälkikäteen pohtiessa kannattaa kiinnittää huomio juonen valitsemiin oikoteihin, vastakohtaisten mielikuvien pohjustamiseen ja korostamiseen, lukijan tai katsojan ohjaamiseen metatasolla, helposti tunnistettaviin viitteisiin, vihjeisiin lukemis- ja katsomisstrategioista: tätä elokuvaa on helppo ymmärtää jos tunnet tietyt leffat ja tietyt lajityypit. Jos koominen kertomus nojautuu tarpeeksi tukevasti johonkin tiettyyn lajiin (ei välttämättä edes parodioiden), on kertomus koko ajan suljettu saavutettuun pisteeseen saakka: tiedän miten tämä vastaa konventioita, voin keskittyä tilanteeseen ja sen sisältöön. Elokuvat kuten "Mies ja alaston ase"-kolmikko tai "Poliisiopisto"-seitsikko ovat jo ehtineet luoda omaa alalajiaan vakiinnuttamalla katsojalle odotuksia tietyntyyppisestä iloittelusta. Kun yhteisen tunnistettavan hauskuuden mahdollisuus on pohjustettu, tullaan elokuvasta nauttimaan pitkälti jo sen vuoksi, että se mahdollistaa sosiaalisen nauramisen - mikä on yhtä tärkeää kuin tilaisuudet, joissa voi julkisesti surra; melodramaattiset elokuvat tai hautajaiset. Hyvienkin huumorielokuvien (kuten A-Z-Z-varhaistuotanto) taipuminen halpahintaiseen tilannekomiikkaan viittaa siihen, että sosiaalinen nauru on tärkeämpää kuin yksittäiseen katsojaan vetoaminen. Mutta voivatko "Poliisiopisto"-huitaisut olla klassikoita 50 vuoden kuluttua, samanlaista patinaa saaneina kuin Chaplin ja Laurel&Hardy tänä päivänä? Tuskinpa. Entä Abrahams-Zucker- Zucker-huumori? Sillehän voi myös myös löytää edeltäjätyyppiä, esimerkiksi Marx-veljesten koominen ilotulitus, joka pakottaa katsojan varpailleen "kuin kääpiön wc:ssä". Toisaalta kaikkien A-Z- Z-leffojen huumori rakentuu paljolti myös naseville kannanotoille ajassa häälyville ilmiöille ja muiden lajityyppien ydinainekselle. Kuinka moni nuorempi katsoja esimerkiksi tunnistaa uusimmasta Alaston ase -filkasta viittaukset "Valkoinen hehku"-filmiin, mutta näkee kommenteissa jotain hyvinkin osuvaa, koska gangsterileffojen keskeistä teosta haastamalla tämä filmi kommentoi koko lajityyppiä. Vaan entä 50 vuoden kuluttua? Onko gangsterileffaa olemassa edes klassikkopaloina? Noh - lieneekö edes huumoria, saati Hollywoodia. Tällaisen ihmettelemisessä on mieltä siihen nähden, mikä lopultakin pysty herättämään naurun katsomossa. Kun kyseessä on sosiaalisen naurun irroittaminen, helpoimmat signaalit yhteisnaurulle tulevat affektiivisimmista kategorioista: etenkin tässä sarjan kolmannessa (ja toivottavasti päättävässä) leffassa virtsaspermadaisaripallit-huumori on pääasiallinen naurun aihe. Ja kyllä se kuulostaa katsomoon vetoavan. Mutta entä ne vitsit jotka hykerryttävät mieltä vielä vuosien kuluttua omissa yksityi- sissä muistoissa, millaisin keinoin arvoja kaadetaan, että huumori jää mieleen kuin elämänopetus? Viime vuosina on tullut muutamia huumorileffoja, jotka rakentuvat pelkästään aiempien lajityypin leffojen parodioinnille. Elokuva olettaa katsojalta yhä enemmän kokemusta elokuvista ja lajityypin tunnistusherkkyyttä. Harva leffa kuitenkaan uskaltaa viedä parodian niin äärimmäisyyksiin kuin A-Z-Z-leffat. Tämä äärimmilleen vieminen, fantasian rajoille keikkailu, toimii luultavasti siitä samaisesta syystä kuin peruskouluhenkinen alapäähuumori: vitsit ja parodia tulevat niin lujaa että A-Z-Z-leffat tuntuvat toimivan omillaan. Vaikka parodian kohteet katoaisivat, ovat A-Z-Z-leffat vieläkin elokuvallisia kokonaisuuksia; naurattivatpa tai eivät. -- mg "sisko ei päässyt pyrotekniikalle töihin " soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto