============================================================= Lyhyesti: "Mies vailla menneisyyttä" elokuvassa tuijotellaan usein tyhjyyttä ja katsojalle tarjotaan samaa roolia. Kyseessä siis Aki Kaurismäen tylsimpiä filmejä, jossa sentään kaunis valaistus ja pari hyvää musiikkinumeroa. Älä maksa tällaisesta vaan anna ennemmin rahasi suoraan Pelastusarmeijalle. ============================================================= "Mies vailla menneisyyttä" (2002) edustaa leikkielokuvaa, jossa näyttelijät ovat lausuvinaan repliikkejä ja ohjaaja laativinaan yhteiskunnallista protestia alleviivaten vahvimmat vitsinsä kansalaisyhteiskunnan alasajosta. Katsojan tehtäväksi jää kuvitella, että kyseessä olisi enemmänkin kuin värikylläinen albumi aikuisten mikämikämaasta. Aki Kaurismäki on omassa mediassaan yhtä kukkomainen, instituutioksi itsensä ylösrakentanut taiteilija kuin Paavo Haavikko printtimedian alalla. Kumpikin taiteilija on kuluttanut luovat lahjansa aikaa sitten, Haavikko tietysti tuplasti pidemmällä ajanjaksolla kuin AK. Vanhaa materiaalia kierrättämällä ja mystifioinnilla, omassa ankkalinnasuomessaan askartelemalla he pystyvät tuottamaan uusia teoksia, jotka viehättävät niitä, joille epämääräinen negaatio Suomen historiasta riittää kriittisen ilmaisun tunnusmerkiksi. "Mies vailla menneisyyttä" noudattaa Kaurismäki-kaavaa tylsimmillään eikä sitä muuksi muuta pari hyvää musiikkinumeroa ja silmiä hivelevä kesäinen valaistus; kymmenen minuutin musavideona tai selailualbumina tämän filmin visioiduimmat hetket olisivat toimivampia - kunhan lisäät tarinan itse, sillä tarinoinnista molemmat Kaurismäen ohjaajaveljeksistä ovat luopuneet aikaa sitten, ilman, että kumpikaan olisi kuitenkaan kehittynyt elokuvallisen kielen soveltajana. Jopa "Kauas pilvet karkaavat" oli enemmän kuin osiensa summa, elokuva, jonka surumielisyydessä oli vivahteita ihmisten välillä. "Mies vailla menneisyyttä" on totisen suoraviivainen ja katkonainen filmi: kuvien ja kohtausten väliltä kielletään kaikki vuorovaikutus, sekä tarinan että kerronnan dialektiikka. Vain fantisoivalla lähtökohdallaan filmi avaa toisen tulkinnan mahdollisuutta, perspektiiviä jossa katsoja ei ole riippuvainen pelkästään kaurismäkilandian negaatioista. Ei-taloudellinen, ei-digitaalinen, ei-luokallinen Suomi näkyy filmin alkukohtauksen ansiosta merkittävän askeleen verran mystisempänä kuin muut Kaurismäki-filmit. Riippuu sitten katsojasta pitääkö sitä askelta kiinnostavana vaiko vain eräänä maailman pois sulkevana eleenä, toiveena jäädä kuuntelemaan vanhoja iskelmiä kaatopaikalle ja unohtaa globalisaatio ja kännykkäsuomi ja muut perkeleelliset asiat… yhteiskunnan rakenteet... Kaurismäen romantiikka siis edellyttää asennetta, että vain Pelastusarmeija pelastaa kirppareillaan sen mitä vanhasta-kunnon-Suomesta on jäljellä, ja että jos esimerkiksi pankkimaailmaa kritisoidaan, niin ei sanota että konserni fuusioitiin Ruotsiin vaan että se myytiin Pohjois-Korealle. Eihän elokuviin kritiikkiä tultu kuuntelemaan vaan vitsejä ja musiikkia ja suurta eksistentiaalista hiljaisuutta? Laitapuolen eläjistä ja kontticampingista Kaurismäki yrittää rakentaa ajatonta vaihtoehtosuomea. Kun mainostettu kansanmielinen solidaarisuus merkitsee vaihtoehtosuomessa vain miesten välistä kaveruutta naisten jäädessä sihteereiksi ja kaitsijoiksi, sopii ihmetellä, onko Aki Kaurismäellä ollut koskaan sen enempää ajatuksellista antia kuin Rölli-Peikolla? Omituistenkin otusten pitäs olla kavereita ja kuunnella kivaa musiikkia savun tuoksu nenässä? Kokonaisuutena "Mies vailla menneisyyttä" maistuu löysästi kootulta ja veltosti ajatellulta elokuvalta, mikä näkyy kuvauspaikkojen ahtaudessa ja lavastuksen tahattomassa komiikassa (sankari nähdään tuoreessa lööpissä vuodelta 1996, mutta maksukuitin päiväys on kesälle 2001). Vain yhteiskuntakritiikkinsä keinot unohtaneet lehtitoimittajat ja helenayläset voivat diggailla filmiä, jossa mitäänsanomattomuus on koko sanoman sisältö. Tätä hiljaisempaan turhuuteen suomalainen elokuva ei pysty, mutta mykkäfilminä tämä olisi saattanut olla kuitenkin parempi. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 8.3.2002 Soikkelin elokuva-arkisto