=========================================== Lyhyesti: "The million dollar hotel" on tekotuttavallinen rikosdraama, jossa Wim Wenders tekee ylisöpöä enkelitarinaa ilman enkeleitä ja MadMaxia ilman aavikkoa ja väkivaltaa. Pinnistellyn boheemi, paljon kiusallisen essentrisiä friikkejä, joita Mel Gibson -agentti haastattaa. Falski. =========================================== Palauttaessani videoliikkeeseen ensimmäistä, toimimatonta kasettia myyjä arveli minun tahmanneen "The million dollar hotel" -nauhan cokiksella. Hämmästyin: mistä alkaen cokista juova nuoriso on katsonut Wim Wendersin elokuvia? Vasta kun sain eteeni uuden ja toimivan version elokuvasta, sain nähdä, että elokuvan ammattilaiset löytyvät edelleen videoliikkeen pystymetsästä: "The million dollar hotel" on tosiaankin silkkaa cokis- kamaa. Entä voiko siitä sanoa jotain hyvääkin? Wim Wendersillä on epätasaisen tuotanto muttei epätasaisia elokuvia, ja tämäkin filmi pitää rennon rähjäisen tunnelmansa alusta loppuun. Muutaman ihmisystävällisen elokuvan ansiosta Wendersin uuteen filmin suhtautuu aina uteliaasti. Viimeksi "Väkivallan loppu" (1997) osoitti, että Wenders on yhä kinematograafisesti yritteliäs, puuttuu vain hyviä tarinoita tai ainakin käsikirjoituksia. Rocktähdeltä sellaisia ei ainakaan pitäisi etsiä, vaikka ne toisivatkin Wendersin cokis-polven suosiota. U2:n Bono-pupun ja Nicholas Kleinin kirjoittamasta tarinasta Wenders ottaa kyllä kaiken irti mitä lähtee, mutta filmi on vaan tyylillisesti jossain niin tahmeassa kivakivamaassa, että kahdenkaan ihmisen kohtauksessa ei syty kipinää, kahden kymmenen istunnoista puhumattakaan. "The million dollar hotel" on kaverijutun makuinen niin kuin Kaurismäen "Calamari unioni", mutta kuvat eivät ole yhtä kauniita. On tarpeeksi kiusallista, jos ohjaaja ohjaa omaa alter egoaan, saati sitten, kun ohjattavana on rocktähden alter ego. "The million dollar hotel" -filmissä (1999) on pääosassa hotelli ja sivuosassa joukko fiksunfriikeiksi tarkoitettuja hotelliasukkaita, joita yhdistää paitsi kylähullu Tom Tom myös hotellimurhaa tutkiva FBI-agentti. Hotelli on kuin yömielisairaala, jonka ympärillä maailma on toisarvoinen, vailla karikatyyrisiä piirteitä ja hyviä bileitä. Leffan katsottavuus kokonaisuutena, kaikki kaksi tuntia, on paljolti kiinni siitä, sietääkö Jeremy Daviesin esittämää kylähullua ja U2:n hortoilevaa musiikkia; minä en kumpaakaan. Senkin jälkeen jäävät osaset, joista irtoaa ehkä hyvää tahtoa ja muutama vitsi (kuka todella kirjoitti Beatlesin laulut, jos bändin jäsenet eivät osanneet selittää kuinka ne syntyivät); elokuva olisi omiaan katsottavaksi jouluaattona, niin muppettimainen on tunnelma ja syvyys. Milla Jovovich esittää kämähtänyttä huoraa joulunäytelmän jäykkyydellä, Mel Gibson epäröi miten koomiseksi hänen arpinen hahmonsa on tarkoitettu, ja sivujuonessa on vielä rähjäisimpien nuorten romanssi, elokuvan poor look -puvustuksen tähtihetki. Jos Wendersin filmeistä etsii yhteistä ongelmaa, se on epäonnistunut näyttelijäkemia. Valikoinnista vastaa taaskin Heidi Levitt, joka taitaa olla... miten se sanotaan, Wendersin "taiteilijatoveri"? Henkilökohtainen ongelma? Tukehdu sokeriisi, Bono, pakahdu bohemiaasi, Wim. -- M.G. Soikkeli Videolta 12.7.2001 Soikkelin elokuva-arkisto