============================================================== Lyhyesti: "Minä ja Morrison" on kesäfilmi juurettomasta supersinkusta, joka tapaa rock-unelmansa samuliedelmanissa. Lajityypin mukaisesti tarjolla on aurinkoa ja seksiä, mutta etäännytettynä tosi-tv-kuvilla ja rikosjuonella; epätasainen tyyli- ja näyttelijäsekoituksena. Ei pointtia, ei kiinnekohtia. ============================================================== "Ois kiva naida joskus toistekin." Olipa kerran alkoholisoitunut myöhäisteini joka tapasi ihanan luuserin baaritiskillä. Näiden kahden romanssi ei ole sen paremmin kaunotar & kulkuri kuin kaunotar & hirviökään, vaan tarinaltaan ihan kiinnostavakin todiste siitä, miten kapeat ovat sinkkuelämän marginaalit Suomessa. Vähään tilaan on yritetty rakentaa elokuva "Minä ja Morrison" (2001). Sinkkujen vapaus tuottavista ammateista ja määrittelemätön ylemmän keskiluokan omavaraisuus ovat aivan mahdottomia ominaisuuksia suomalaisen elämäntavan esitykseksi. Vaikeus löytää tyypilliset, kehollisesti ja makutottumuksiltaan elämäntapaironiset hahmot näkyy juuri siinä, miten eriparisia ovat suomalaisten sinkkuelokuvien tyylilajit ja päähenkilöiden hahmot. "Minä ja Morrison" -filmissä Irina Björklundille kirjoitettu, katakärkkäisyytensä löytänyt Milla on mainosten villi & vapaa stadilaistyttö, jolla on aikuisen naisen kehollinen itsevarmuus ja murrosikäisen henki siellä sisällä; tätä yhdistelmää olen tavannut kutsua ihmissusisyndroomaksi: teiniparka ei tiedä mitä tekisi upealla animaalisella ruumiillaan. Näyttelijä Samuli Edelman taas on ihan realistinen, makkarakasvoinen suomifilmin köriläs, ikään kuin todellisuus, johon Milla törmää. Sinkkutarina ei vaikuta kummoiseltakaan muunnelmalta vanhojen varoitustarinoiden kohtalonuskosta, miten nuoren naisen käy kaupungissa. Naisen kahmima vapaus sisältää edelleen väistämättä rangaistuksen, vaikka filmien mies on nykyään pikemminkin itsetuhoinen ressukka kuin ammattihuijari. Tytön illusorinen, pyyteetön vapaus normien ulkopuolella ja miehen laskelmoitu toiminta lakien ulkopuolella ei tule sovelletuksi sisäiseksi draamaksi vaan rikosjuonena jonka pitäisi antaa 'syvyyttä' sinkkutarinaan. Rikollisen följystä toipuessaan Milla itsestäänselvästi tajuaa aiemman elämänsä pinnallisuuden, mutta ovatkohan elokuvan tekijät tajunneet, miten pakotettu ja typerryttävä voi olla onnellinen loppu? Vai tällaisetko asiat katsojan oletetaan kuittaavan ironialla: kun tällainen supersinkku ei kärsi fyysisestä krapulasta niin miten henkisestäkään? Rikosjuonesta olisi sentään saanut kiinnostavamman jos olisi keskitytty vielä enemmän diileri-isän ja pojan suhteeseen: millaisten valheiden välissä mies sujuvasti elää, miten hyväksikäyttää lasta ja miten naista. Huumeet rikoksen laatuna antaisivat nekin enemmän kommentoinnin aiheita sille, miten moraalittomaksi äijä itse rikoksensa kokee. Näitä elementtejä käytetään kuin ohimennen. Valheiden umpikuja tai tunteiden ristiriita ovat heppoisia tällaiseen nykyhetkeä hipovaan elokuvaan, koska henkilöt pohjustetaan sinkkufilmin tyylilajilla ja siirrytään siitä sitten rikosfilmin realismiin. Näillä supersinkuilla on tasan kolme esitettävää tunnetilaa: vahingonilo, vähä pähee vitutus, ja avoin itsesääli. Yksinään Edelman on ällistyttävän sympaattinen lökäpöksy, hänen ei tarvitse pitää yllä näkymätöntä showta niin kuin supersinkun; yksin fokusoitunakin Björklund valitsee ilmeensä, alastomuutensa ja vaatteensa vain niin kuin tyyppiin sopii. Björklundin aiempien roolien perusteella tämä ei ole hänen vikansa, ehkei edes ohjauksen, vaan tyylilajisotkun. Kameratapa vaihtelee, henkilökuva vaihtelee, ja ympäristökin on ihan mitä tahansa auvoisan merimaiseman ja keskiluokkaisen olohuoneen väliltä. Henkilökuvia muotoillaan ties mistä napatun idean perustalla, että tosi-tv-zoomaus kasvokuviin kärjistää ihmissuhteet tilanteissa, joihin sitä ei saada aikaiseksi luonteilla: kasvot pakotetaan lukemaan, tunnetilat ovat tv:stä tuttuja häivähdyksiä, kiusallisen intiimisti käyttäytyvän kameran herättämiä vaikutelmia. "Minä ja Morrison" hukkaa mahdollisuuksiaan kaikenmatkaa, mahdollisuuksia käyttää hyväksi tarinaa, jossa rakkaus ja rikos liittyisivät saumattomasti toisiinsa. Jim Morrison -ikoni on tarinassa ilmeisesti alaviite miehen idealismin lapsenkaltaisuuteen tai vain materiaalia joka ei ole kääntynyt Kärkkäisen alkuperäisromaanista mihinkään filmiksi kelpaavaan muotoon. Mieshän uskoo Hornettiin niin kuin Suomen virallinen linja, miten sellaiseen elämään boheemit morrisonit sopisivatkaan? Viidenkymmenen vuoden kuluttua tällaisella filmillä on arvoa ajankuvana. Nyt se on saanut Jussi-kunniakirjan "Vuoden parhaana kotimaisena elokuvana", koska sinkkutarina ihan missä tahansa kehyksessä on kovassa kurssissa. Kovimmassa. -- M.G. Soikkeli Videolta 28.11.2002 Soikkelin elokuva-arkisto