============================================================ Lyhyesti: "Minority Report" on antioidipaalinen sf-fantasia, jonka Dick-ainekset koostuvat dekkarista, muutamasta oraakkelista, yhdestä huumeesta ja hämäräksi jäävästä ajan manipuloinnista; Spielberg-aineksia kaarafiliasta ja peter pan -hahmosta. Novumeja hyödyntävä kuvakerronta steriiliä. ============================================================ Antioidipus, antispielberg. Kun lapsenmielisen kulttuurin kuvaaja aikuistui, hän näki kulttuurissaan pelkkiä epäonnistuneen muistikielen jälkiä. "Minority Report" on pessimistinen elokuva autenttisen muistamisen puolesta virallista historiankirjoitusta vastaan, lapsellinen elokuva lapsettomista ihmisistä, imaginäärisen kauppamieheksi ryhtyneen peter panin onnettomuudesta - mukaan lukien väkinäisen ja kyseenalaisen onnellinen lopetus. "Minority report" (2002) on dickiäänisin elokuva mitä Philip K. Dickin tekstien perustalta olen nähnyt. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että "Minority Report" olisi erityisen onnistunut elokuvana, mutta se on täysipainoinen ja koherentti antioidipaalisen maailman kuvitelmana. Dickiääninen yhteiskuntakritiikki ja kirjoittajastaan juontuva kaoottinen juoni ovat siinä yhtä häivytettyjä kuin Dick-filmatisoinneissa "Bladerunner" tai "Total Recall" tai "Impostor", mutta medikalisoitumisen ja medioitumisen pakanallinen liitto, kristinuskon teleologian korvaava epäpyhä yhteys, on "Minority report" -filmissä viety niin pitkälle, että sen sovittaminen valtavirtakelpoiseksi elokuvaksi vaati ohjaajan, joka kääntää suruksi omat peter pan -kuvitelmansa. Vaati Steven Spielbergin. Tällä kertaa mikämikämaa on vuoden 2054 USA, jossa peter pan lentää kyttäpartion kärjessä pysäyttämässä rikokset, joita ei ole vielä tapahtunut. Peter pan, tuo ainoa nuorukainen imaginäärisen historiassa joka Oidipuksen lisäksi on välttynyt oidipus-kompleksilta, on tässä surulle ja kapitalismin skitsoudelle omistautuneessa tarinassa joutunut maksamaan vapaudestaan menettämällä oman poikansa. Tarinan ja maailman skitsoutta voisi kuvailla vaikkapa näin: Jos Oidipus haluaa maailman, jossa oraakkelit toimivat, hänen täytyy hyväksyä se menneisyys, jota oraakkeli ei voinut pelastaa. Oraakkeli pelastaa tulevaisuuden mutta häpäisee siten menneisyyden, tekee muistoista tärkeämpiä kuin kuvitelmista, edellisestä sukupolvesta arvokkaamman kuin tulevasta. Jos taas Oidipus tyytyy maailmaan ilman oraakkeleita ja ennustuksen tuomaa varmuutta, hän ei voi kiintyä yhteenkään niistä rakkaudelle kelvollisista kohteista, joiden vuoksi hän yrittää pelastaa maailman. Oraakkeliton maailma on maailma ilman pysyviä arvoja, maailma jossa perhekin tarvitaan vain sitä varten että seuraava sukupolvi voisi jatkaa saman epävarmuuden toistamista. Tätä ristiriitaa Oidipus ei voi yksin ratkaista, ei voinut myöskään Steven Spielberg kokeiltuaan kuvittelemiinsa maailmoihin erilaisia taivaallisia avunantajia, jumalia masiinoista. "Minority Report" -elokuvassa pelimies Spielberg antaa periksi: alitajunta on miehittänyt Yhdysvallat. Kun Spielbergin aiemmissa tieteisfantasioissa on aina ollut se myyttinen elementtinsä, joka väistämättömästi johdattaa optimistiset sankarinsa onnelliseen lopputulokseen ja hirviöiden surmaan _ilman_ että sankarit saavat mitään tuhoamansa tai repressoimansa ominaisuuksista, niin "Minority Report" kuvaa ihmistä, joka ei pysty kohoamaan enää maailmansa yläpuolelle vaan tyytyy paikkaamaan edellisen sukupolven virheitä. Maailma on tullut päätepisteeseen, vaikka kaikki sen historianlangat on solmimatta. Kynnys tähän antispielbergiläiseen maailmankuvaan oli ohjaajan edellinen filmi, "A.I." (2001), jossa kuvitelma ehdottomasta rakkaudesta vaati toteutuakseen vuosituhansien jumalallisen perspektiivien. Orpo lapsikone voisi hyvin olla se samainen poika, joka riivaa "Minority Report" -filmin päähenkilöä: he ovat toistensa kääntöpuolia. Kun poissaolevan lapsen halut eivät uhkaa aikuisen yhdysvaltalaisen infantiliaa, tämä on vapaa keskittymään kuvitelmiinsa ja omnipotenttiin tulevaisuuden hallintaan muilta riistämiensä halujen kustannuksella. Ei johdu kuitenkaan Spielbergin psykologisesta silmästä, että hän osaa laatia näin kokonaisen psykologisen maailmankuvan ja saa vielä liitettyä siihen Dickin väitteet amerikkalaisesta paranoiasta. Ei tarinan päähenkilö sen paremmin kuin elokuvan tekijätiimi osaa päättää, mitä mieltä se on niiden ihmisten erottelusta, jotka voisivat tehdä rikoksen. Psykologinen valppaus tulee kyberpunkin välittämän dekkariperinteen ytimestä: miten dekkarihahmo voi liikkua sosiaalisten, taloudellisten ja seksuaalisten rajojen välissä, miten hänen käy kun tämän rikoksen ehkäisijän vapautta saapuu tarkastamaan samanlaisin oikeuksin varustettu FBI- tutkija. Sankarimme (homoeroottinen) hysteria kohdistuu samanlaiseen ja samanveroiseen, ennen kuin hän ymmärtää, että hänen neuroosinsa perusta on parentaalista koskevassa fobiassa (olenko enemmän isä vai poika). Perhe on aina ollut Spielbergille enemmän kuin konservatiivisten arvojen tallelokero: se on ollut paikka jossa sukupolveen, sukupuoleen ja elinvoimaan liittyvät ominaisuudet ratkaistaan ja arvotetaan. Tämä on tehnyt hänestä oidipaalisen fantasian ykköskuvaajan. Nyt fantasia saa tragedian sävyn, kun Spielberg viimeinkin sallii sankarilleen hetkellisen sokeuden, epävarmuuden ja epäonnistumisen mahdollisuuden. Tämän jälkeen ei ole väliä, minkä tulevaisuuden sankari uskoo keskeyttävänsä tai onko hänen onnistumisensa ennalta määrätty; kapitalismin skitsofrenia muuttuu materiaalisesta ajalliseksi, sankari onnistuu ja ei onnistu, hän esittää pääosaa (ennustetussa) tarinassa jossa hän tuhoaa viattoman mutta myös (elokuvan) tarinassa jossa hän pelastaa viattomat. Elokuvan idylliksi kuvaellussa lopetuksessa sankari on täyttänyt tehtävänsä, mutta ei ole korvannut omaa puutettaan (tietoa poika/isä-tilasta), vaan poistanut maailmassaan esiintyneen virheen (hyvät pojat vs. pahat isät), joka aiheutti hänen toimintansa. Antioidipaalinen tulkinta tälle elokuvalle lähtee tietysti Deleuze & Guattarin samannimisestä teoksesta, jossa vaaditaan yksilön ja mekanisoituneen maailman radikaalia uudelleenarviointia. "Minority Report" -filmin päähenkilö on konkreettisesti liitetty halukoneeseen, jossa oraakkelit uneksivat ennalta ihmisen vahvimmat yllykkeet, vahvimmat halun purkaukset, ne missä toinen ihminen on pelkistetty esineeksi halujen (murhan, raiskauksen, väkivallan) kohteena. Päähenkilön helppoutta muuttua koneeksi korostaa myös kohtaus autotehtaassa. Tällaisen "proteettista jumalan" (kts. Jukka Sihvonen: Konelihan värinä) yhteyttä kapitalismin skitsouteen voisi perustella pelkästään scifin tai viihde-elokuvan perinteellä ilman spielbergiläistä teemapuistoa. Toisaalta juuri D&G ovat olleet keskeisellä sijalla haluja koskevan analyysin muuntamisessa yhteiskuntakritiikiksi. D&G:lle kapitalismi ei ole yhteiskuntamuotojen taloudellinen rajatila (kuten Marxilla), vaan semioottinen ja psykologinen rajatila. Rutkasti yksinkertaistettuna: se mitä kapitalismi ylituottaa materiana ja haluina, on täysin vapaata merkityksiltään. Näin kieli ei liity enää asioiden tilaan, siihen miten niiden yhteisesti uskotaan olevan, vaan siihen mitä voisi olla. Kapitalismin ainoa ulkoinen raja on siis skitsofrenia, merkityksen ja halujen mielivaltaisuus. (D & G, Anti-oedipus, erit. s. 245-246, 250.) Kapitalistisen ajan kaleidoskooppisesta ihmiskuvasta on näköjään puhunut jo Marx (muistuttaa Sihvonen Konelihan värinässä, s. 199). Kuten D & G kuvailevat, tällaisessa maailmassa (niin kuin Minority Report -filmin maailmassa) ei tarvitse enää poistua tv:n äärestä, vaan kytkeytyä siihen entistä tiiviimmin. Kaikki ovat (aidosti) neurootikkoja: he eivät voi tietää, ovat he vastuussa teoista jotka he voisivat tehdä; ovatko he oman tulevaisuutensa subjekteja, jos yhteiskunta tietää heitä paremmin mitä he seuraavaksi tekisivät; tosin vuoden 2054 ihmiset käyttäytyvät (dickmäisesti) ikään kuin tietäisivät tekojensa tarkoituksen; erityisen huvittavana ja osuvana pidinkin kohtausta, jossa sankarimme syöksyy julkisivun lävitse intiimiin tilaan ja löytää urheilullisesti nurin vääntyneet ihmiset särkyneen julkisivun takaa. Sankari, analyytikko, on vain neuroottisempi kuin muut ihmiset, supersankari on superneurootikko (sama kehitys kuin angstiseksi uudistetulla Batmanilla tai "Watchmenin" hahmoilla), joka murtaa näkemisen ja tekemisen erottelun. "Minority Report" on vuoden täysipainoisin sf-elokuva, jonka ainoa kauneusvirhe on Tom Cruise. Tästä on tullut mediakonstituutio mediainstituution sisälle, vakiokappale all- american-hero, jonka pärstäarvo on niin korkea ja kaavoittunut, että niitä on pakko turmella tarinan juonessa: hajoittamalla kasvokuva ja palauttamalla se uudelleen tämä "Minority Report" yhtä lailla kuin "Vanilla sky" kieltävät sisältä käsin sen elokuvaan ympätyn vakion, jolla filmi helpoiten tunnistetaan ulkoa päin. Standardimerkinnästä tehdään erityistapaus - ja näin myös spielbergiläinen diagnoosi menettää tarkkuutensa. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 29.8.2002 Soikkelin elokuva-arkisto