=========================================================== Lyhyesti: "Mitä nainen haluaa" on vaatekeskeinen fantasia- komedia mainospomosta, joka pystyy kuulemaan naisten ajatukset; kliinisen siisti kuva niin bisneksestä kuin sen ihmisistä Chicagossa. Näe madmax sukkahousuissa ja viihdy Helen Huntin hellyydestä, mutta älä odota analyyttisyyttä. =========================================================== Tv-sarjamainen elokuva saisi kyllä olla lyhyempi kuin kaksi tuntia, minkä aikaa "Mitä nainen haluaa" ("What women want", 2000) kääntelee ratkaisua kysymykseen, joka ei edes miestä kiinnosta muulloin kuin lompakkoon kytkettynä panttivankina tavaratalossa. Naisille elokuva onkin suunnattu, täsmätuotesijoittelua sekä avoimesti että piilotetusti, kun miljöönä on mainostoimisto. Ja toki paikka on muutenkin olennainen. Aihe olisi nopeasti käsitelty muutamassa "Sinkkuelämää" muistuttavassa jaksossa, jollei tuo psykoanalyysin arkkikysymys muotoiltaisi kerskakapitalismille ominaiseen tapaan "mitä elämäntapaa nainen haluaa tuotteillaan valita". Mainostoimiston macho, Mel Gibsonin esittämä Nicky, joutuu pohtimaan kysymystä pärjätäkseen naiselle (Helen Hunt) kilpailussa pomon paikasta. Jos oikein kauniisti tulkitsee ja leffaa jaksaa katsoa, niin kysymystä voi jatkaa: jos olisi mahdollista ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, emmekö tulisi lopulta tämän kaltaiseksi? Eikö yksilöllinen ajattelu olekin niin ei-kielellistä, että juuri sen ansiosta olemme persoonia? Ja koska jälkimodernin psykologian mukaisesti ainoa henkilökohtainen tarve on se, että haluamme haluta, niin ehkäpä halumme koskeekin verbalisointia, haluilmaisujen muotoilemista. "Mitä nainen haluaa" -elokuvassa esitetään unelma, että työpaikkaromanssin muodossa ajankäytön tarpeet voivat täydentää toisiaan toisissaan. Emotionaalisen energian voi sitoa työhönsä erityisen feminiinisti, kun siihen liittyy mies, ja mies osoittaa työssään paikan päällä vapautta yksityiselämästä: hänen työnsä on hänen yksityiselämänsä. Ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja Nancy Meyers kokeilee mitä erilaisia yhdistelmiä hän saa aiheesta "hassun konservatiiviset vanhemmat ja totisen oirehtivat teinit". Myös tässä elokuvassa on "Morsiamen isä yksin kotona kunnes kompastuu ansaan vanhemmalle". Mel Gibsonin valitseminen miespääosaan on paras esimerkki mielikuvituksettomuudesta ja tähdillä laskelmoinnista, jolle nämä kokoperheen genret perustuvat; apinan raivolla hymyilevä Gibson on yhtä tuskallista katsottavaa kuin Helen Hunt johtajana jota ei kertaakaan päästetä pomottamaan vaikka ainesta olisi. Hmm, oireellista kapeakatseisuutta voi tietysti pitää korvalla myös sen suhteen, mitä ovatkaan ne asiat joita naiset telepatiapomon korvin haluavat; nainen edustaa tällaisessa tarinassa imaginääristä, välittää sitä esineenä ihan kuten missä tahansa kokoperheen disneysadussa. Edellisessä elokuvassaan ("Chicken Run") Gibson oli pelkkä ääni kanaparvessa, nyt hän on siellä pelkkä kissanirvistys. -- M.G. Soikkeli Videolta 15.10.2001 Soikkelin elokuva-arkisto