========================================================== Lyhyesti: "Moulin Rouge" on jälkijättöisen tv-sukupolven edunsaaja, vilkkuvan kuvakuohun ja retromuzakin älyvapaa virta, joka kestää elokuvan mitan ja johon kasvojaan ovat lainanneet yli-ikäiset teinitähdet McGregor ja Kidman. ========================================================== Glamouria saa aikaan rihkamallakin, kunhan sitä on paljon ja se markkinoidaan massiivisesti. Ja onko muuta glamouria enää olemassakaan, kun kyse on nykypäivän elokuvakulttuurista? "Moulin Rouge" (2001) on aussie-amerikkalainen vastine "Amélielle" (2001), ja yhtä kritiikitöntä on niiden yleisö kuin ovat turistit, jotka kuvittelevat Pariisista löytävänsä kaikuja kadonneen kulttuuriloiston päivistä. "Moulin Rougen" ja "Amélien" kaltaiset elokuvat kannustavat turistin päiväuneksuntaan kierrättäessään glamouria tarinoilla, joissa kirjallinen keskushahmo uppoaa ja nousee. Näissä elokuvissa Eurooppa on yhtä kuin Pariisi ja Pariisi yhtä kuin korttelin kokoinen vanhan maailman operetti mediavauhdista kärsivälle maailmankylälle. "Moulin Rouge" ei edes ole välttämättä pohjat tässä metaretrotrendissä, joten joitakin tarkoituksellisiakin makupaloja siitä voi löytää, tahattoman komiikan lisäksi. Varsinaisestihan "Moulin Rouge" ja muut turistifilmit on tehty kollektiiviseen käyttöön, niille kuvaviihteen kuluttajille, joiden yhteinen maku on irrallaan tuttujen medioiden estetiikasta ja sidoksissa silkkaan tunnistamisen iloon: tää tuttu biisi, tää tuttu näyttelijä, tää tv-tuttu-Pariisi, tää kuvalaina elokuvasta X tai sen lajista. "Moulin Rouge" ei ole välttämättä vuoden 2001 turhin ja lahjattomin filmi, mutta varmasti paksuiten paketoitu. Sen jälkeen kun musikaali lajina menehtyi 1980-luvulla ja sohvaperunoiden sukupolvi kasvoi konsolikypsäksi, ei koreografeja ole tarvittu kuin taistelukohtauksiin ja leffatutkijoiden naftaliiniin, eikä "Moulin Rouge" sekään tarvitse taiteen ammattilaisia miltään alalta, kuvankäsittelyn softapäivitykset riittävät sekä markkinoinnin ammattilaiset. Baz Luhrmannn "Romeo & Juliet" (1996) oli suorastaan eepos verrattuna siihen, miten vähän käsikirjoittajan tai ohjaajan organisoivaa näkemystä on tarvittu "Moulin Rouge" - potpuriin. Niitä varsinaisia makupaloja voisivat olla filmin hengästyttävä prologi, "Show must go on" -episodin synkkyys, sekä tuhannet stillikuvina kauniit kohdat, jotka nekin olisi pakko nähdä isolla kankaalla iloitakseen kuvien liittymisestä toistensa loistokkuuteen, kuvapaneelin koostumiseen. Lopuksi täytyy ihmetellä, oliko edes filmin omassa retrologiikassa tarkoituksenmukaista, että McGregor & Kidman laitettiin tällaiseen elokuvaan? Eli onko McGregorille ja Kidmanille kertynyt jo sellaista ensirakastajan glamouria, että heistä saisi varieteetähtinä irti saman kuin pophittien kierrätyksestä? Digitaalisesti luotu Frank Sinatra laulamassa "Relax" olisi parempi tällaiseen tyylilajiin. -- M.G. Soikkeli Videolta 1.5. 2002 Soikkelin elokuva-arkisto