================================================================== Lyhyesti: "Mulholland Drive" on karmeankaunis surufantasia aikuisille, David Lynchin pitkä satuhetki suoraan unelmatehtaan takapihalta. Veikeämpi, fellinimäisempi ja sirpaleisempi kuin mitä kritiikeistä voi päätellä: jos Tuhkimo ja Lumikki rakastuis, niin kumpiko päihittäis pimeän voimat? Mukana helppoja irtovitsejä. ================================================================== Noita istuu takapihalla ja pitelee sinistä kuutiota, identiteetin salaisuutta, jonka avaaminen on oikotie painajaisten valtakuntaan. Onko kyseessä "Hellraiserin" kunnioittava parodia vai Pandoran videoboxi? Sen ja paljon muutakin saa katsoja itse päätellä, sillä "Mulholland drive" -elokuvassa valve toimii unen logiikalla, uni valveen johdonmukaisuudella. Käytännössä tämä meinaa sitä, että yhteensattumilla on suurempi merkitys siinä, mitä voi pitää elokuvan 'varsinaisena' kertomuksena ja tarinalla johdonmukaisempi osuus siinä pitkässä jälkijaksossa, joita voisi pitää 'unikertomuksena'. Tämäkään ei kyllä pidä täysin paikkaansa, sillä jotkut asiat takauttavassa unessa ovat mahdollisia vasta kun varsinainen tarina on kerrottu. No, jos joku olisi vihjannut, että päähahmot ovat Lumikki ja Tuhkimo niin elokuvaa olisi alusta pitäen jäsentänyt ihan eri tavalla. Nyt pimeästä hoipparoiva tumma Lumikki ja taivaalta laskeutuva enkelimäinen Tuhkimo asettuvat vasta vähitellen toisiinsa nähden. Lähtökohta sadulle olisi kuitenkin ihan tuttu: Lumikki olisi surmattava metsässä mutta tämä päätyykin unelmatehtaan kaduilla väärään haltijakummitädin taloon, Tuhkimolle tarkoitettuun kämppään. Lumikki ja Tuhkimo tuntevat väistämättä vetoa toisiinsa, mutta millainen on tällaisten ihmisten kohtalo Hollywoodin takapihalla, millainen heidän rakkautensa mahdollisuus selvitä niillä säännöillä, jotka ovat nostaneet heidät miljoonien unelmien satuhahmoiksi? Naiset noituvat toisensa eli identiteetit synkronoituvat ja sitten sekoittuvat, siirtyvät toistensa uniin Hiljaisuuden Klubilla, jossa löytävät identiteetin arvoitusta edustavan sinisen kuution. Tämä on Tuhkimolle ennustettu jo aiemmin: kun hän näkee sinisen avaimen, hän tietää että hänellä ei ole enää heterokilpailijaa rakkaudelleen. Sadun maailmaan sopivasti mikään ei etene lineaarisesti vaan kaikki palaa alkuun, jonka joku on jo kuvitellut, nähnyt noidan ja ennustuksen, ehkä unessa, ehkä jonkin tarinan keskellä. Huvittavinta tässä tarinassa on miesparivaljakkojen käyttö: toinen mies on aina ikäänkuin toisen manageri tai enkeli (vrt. "City of Angels" tai alkuperäinen "Berliinin taivaan alla"). Yksinäinen mies on joko koominen törmäilijä (studion prinssi ohjaaja Adam tai puhelinkirjan vuoksi surmatöissä möheltävä tappaja) tai sitten jättiläinen (mafian lähettämä gangsteri). Miesparien koomisuuden vastine on naispari, joka on eroottinen ja traaginen. Päivä ja yö, valkoinen ja musta ovat sukupuolten sisällä toimivia kategorioita, mutta naisilla ja miehillä ei ole tässä unten maailmassa kosketuskohtaa. Esimerkiksi sängystä yllätetty pariskunta kommentoi omaa kohtaustaan varsin epäeroottisesti, ja studiolla harjoiteltu lemmenkohtaus on toimiva vain siksi, että kyseessä on iän erottamien ihmisten teatteriharjoitus. Ohjaaja Lynchille oli, jälkikäteen ajatellen, täysosuma ja onni, että tv-sarjan materiaalia leikellen ja täydennellen hän sai tehdä elokuvan, jostka kukaan ei odottanutkaan kokonaisuutta: mitä hämärämpi ja ristiriitaisempi, sitä varmemmin "unen logiikkaa" ja mysteereitä; mitä räikeämmin tv:mäistä väriskaalaa ja populaarikulttuurin kierrätystä kitchiksi, sitä varmemmin syvällistä postmodernin oivallusta. No, kokonaisuus toimii siis katsojan varassa, mutta kyllä Lynch häntä niin pitkälle manipuloi, että voi puhua elokuvasta yhtenä kokonaisuutena. "Mulholland Drive" on aivan pakko nähdä uudelleen; ei siksi että mikään selviäisi, vaan jotta arvoitukseen vihkiytyisi arvoituksen tavoilla. Manipuloinnin strategiaa voisi nimittää "väärän tunteen värilogiikaksi". Eli kun on elokuvia ja ohjaajia, jotka rakastavat "väärän värin logiikkaa" lavastuksessa (esim. "Betty Blue", jenkeissä erityisesti Hal Hartleyn elokuvat) niin Lynchin toimintatapa on käyttää sellaista tunneväriä kohtauksessa, joka ei sovikaan edellä tapahtuneeseen. Pelko johtaa helpottavaan nauruun, iloittelu johtaa karmaisevaan väkivaltaan; mysteerio ei ratkeakaan vaan katkeaa arvoitukselliseen kuvaan, eroottinen huipennus ei palaudukaan lempeää arkeen vaan pudottaa katsojan kaikkein arkisimpaan katunäkymään, josta siirrytäänkin teatterin sisälle. Edellä mainittu miespari-asetelma tekee katsojalle entistäkin vaikeammaksi arvailla, mihin suuntaan kohtauksen tunnesisältö on kehittymässä. Elokuvan bravuuri on kolmen miesparin neuvotteluhetki pöydän ääressä, tarkoitus olisi ratkaista naispääosan esittäjä "Sylvia North" -produktioon. Miehet käyttäytyvät joko hermostuneesti tai korostuneen pidättyneesti, kunnes tilanne repeää yhden väärin tehdyn espresson vuoksi. Uhkaava tunnelma ei kuitenkaan paisu mafian edustamaksi verilöylyksi vaan mafioso oksentaa kahvin servetille. Jälleen tunteen logiikka kierretään: pidätelty uhka muuttuukin groteskiksi. Toisaalta "Mulholland drive" on yksinkertaisempi kuin miltä vaikuttaa, niin yksinkertainen ettei siinä ole oikein tarinaakaan. Elokuvan voi toki katsoa hyvinkin selkeänä kuvauksena siitä, millainen vaihtoarvo naisella on Hollywoodissa. Valtaa käyttävät isähahmot ovat jossain kaukana muiden ihmisten ulottumattomissa, lasin ja puhelimen takana; heidän edustajansa on sliipattu pappamainen näyttelijä, jonka kanssa esiinnyttyään roolit aukeavat Tuhkimolle ja hän saa nähdäkseen prinssin, ohjaaja Adamin, joka juuri testaa naisia teiniprinsessan rooliin. Miehet edustavat pääsyä menneisyyteen, kykyä muistaa identiteetit ja niiden taustat; korkeimmalla paikalla nämä miehet liikuttelevat kokonaisia myyttejä. Näyttelijä Naomi Watts Betty/Dianena ja Laura Elena Harring Rita/Camillana ovat niinkin freesejä naamoja, että tällaiseen Hollywood-mysteeriin he ovat omiaan, kasvoja (etenkin Harring myyttisen ison vaaleen yöpuolena...) jotka ovat ikään kuin instrumentteja käsittämättömille kauhuille, jotka vain he voivat havaita ja aavistaa. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 9.10.2002 Soikkelin elokuva-arkisto