Musta Dahlia (2006) ================== "Olen osoitellut ihmisiä paljon aseellani", tokaisee "Mustan Dahlian" poliisisankari filmin loppumetreillä. Kommentti menisi tyylikkäänkin itseironian piikkiin, jos tämä elokuva olisi tehty tosissaan film noir -hengessä, johon moinen vitsailu kuuluu. Mutta "Musta Dahlian" osalta repliikki viimeistelee pikemminkin katsojan sietokyvyn ja luottamuksen tämän filmin genretajua kohtaan - ja välittömästi tämän repliikin jälkeen seuraakin elokuvan hölmöin kohtaus, jossa jännärin murhaaja kyllä viimeinkin paljastuu, mutta tyylilaji ja tunnelma hyppäävät taas hieman toisaalle kuin elokuvan aiemmissa kohtauksissa. Ei ole ensimmäinen kerta, kun nykypäivän filmiohjaaja hukkaa oman tyylinsä yrittäessään jäljitellä film noir -elokuvaa. Brian de Palman kohdalla "Musta Dahlia" on ehkäpä epäonnistunein filmi, mihin veteraaniohjaaja on urallaan ryhtynyt. Elokuvan juoni on hirveä sekasotku, eikä sen henkilöhahmoissa ole yhtäkään 1940-luvun kierrätettyynkään glamouriin sopivaa näyttelijäsuoritusta. Jopa de Palmalle ominaiset leikittelyt kaksoisidenteetillä ja murhatopoksen näyttämöllisyydellä ovat väkinäisiä, tarkoituksettomia kokonaisuuden kannalta. Aaron Eckhart, Scarlett Johansson ja Hilary Swank ovat pääosaa esittävään Josh Hartnettiin verrattuna lajityyppiin sopivia kasvoja, mutta ainoastaan Hilary Swank on näyttelemisessäänkin uskottava, film noirin tumma vamppi, se kovempi ja kohtalokkaampi. "Lahjomattomissa" de Palma osoitti, että gangsterifilmien toposta voi käyttää suorastaan sarjakuvamaisen staattisena lavasteena, jossa ihmiset liikkuvat erityisen 'luokkatietoisina' vaatteiden ja aseiden sopivuudesta kuhunkin interiööriin. Samalla tavoin "Mustassa Dahliassa" on kyllä tavoitettu kuvitellun aikakauden keinotekoisuus. James Ellroyn kirjaan (ja etäisesti tositapahtumiin) perustuva tarinasta vain ei ole saatu sovitettua sellaista kokonaisuutta, joka mahtuisi edes kahteen tuntiin. Osittain ehkä siksi, että päähenkilöitä, nyrkkeileviä poliiseja ja heitä yhdistävää neitoa, on taustoitettu liikaakin; osittain siksi, että kohtalokas kertojaääni on niin irrallaan henkilöstään, lapsenkasvoisesta Josh Hartnettista ja tämän näyttelijälahjoista. Eivät film noir -elokuvat alunperinkään olleet juonen suhteen tarkkoja, ja se on tärkeä osa niiden viehätystä: pimeys vetää puoleensa ja aseet ovat kuin luonnonvoima joka muuttaa suunnitelmat. Mutta niiden maskuliinista itsekorostusta on vaikea jäljitellä, ja vielä vaikeampi soveltaa, vaikka film noir näkyy heränneen Hollywoodissa uuteen suosioon, ties miksi. Ehkä väkivaltafilmien asepitoisuus on kokenut inflaation ja nyt haetaan uutta uskottavuutta testosteronipitoisuudesta? "Mustan Dahlian" DVD-levyltä ei löydy selitystä, mukana kun ei ole minkäänlaista ylimääräistä tietoa elokuvasta. Tämän jo pitäisi todistaa, että tekijät ovat halunneet irtisanoutua totaalisesta flopista. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 19.5.2007 Soikkelin elokuva-arkisto