================================================================ Lyhyesti: "Musta kissa, valkoinen kissa" on kepein Emir Kustu- rican elokuvista, takuuvarma kaksituntinen aurinkoa ja ilonpitoa, mustalaismusiikkia ja sydämellisiä ryökäleitä. Mustalais- rosvojen välistä velkaa kuitataan pakkoaviolla, mutta sulho ja morsian eivät haluakaan toisiaan. Rettelöfarssin aatelia. ================================================================ Näyttämökomiikka on lötkönvakavaa verrattuna siihen hurjuuteen, jota Emir Kusturican elämäntaparosvot edustavat. Toisaalta, kirjallinen ja draamallinen suunnitelma ovat Kusturicalle vain välivaiheita hänen kuvitellessaan historiasta irronneiden ihmisten elämää Tonavan rannalla. "Musta kissa, valkoinen kissa" on nykypäivän universaalia rosvoromantiikkaa, mustalaiskulttuuri kun edustaa niitä harvoja etnisiä alueita, jotka ovat edelleen yhtä tunnistettavia niin läntisessä kuin itäisessä Euroopassa. Onko kepeyden alla mitään muuta kuin ilosanoma musiikista ja rakkaudesta? Hällä väliä, Kusturican elokuvan odottaminen on palkitsevampaa kuin uuden viinisadon vartoilu. Kukaan muu ohjaaja ei tunnu perineen niin voimallisesti Fellinin surrealistimanttelia ja tehneen silti täysin omapäisen uransa kuin Kusturica. Vaikka "Musta kissa, valkoinen kissa" sisältää yhtä paljon tyhjää, perusteetonta toimintaa kuin köyhin suomalainen puskafarssi, on se tehty niin raivoisalla intensiteetillä, että leffa jättää kylmäksi vain kuoppavalmiin vainajan. Kuvat ovat täynnä elämää, aurinkovimmalla käyviä hahmoja, säntäileviä eläimiä, itsetarkoituksellisia kommeluksia, omituisia esineitä ja viinapalkalla virnisteleviä eläkeläis-muusikoita, ilman että mikään kokonaisuudessa näyttää ohjatulta. Käytännössä elokuva pysyy kuitenkin tarkassa tunnekurssissa: romantiikka tuodaan mukaan vähitellen, samoin magia, jota kissojen saapuminen kuvaan aina lupailee. Miten jugoslaavi Kusturica voi tehdä nykypäivään sidotun elokuvan ilman, että leffa lainkaan viittaa viime vuosien sotiin? Ainoastaan määrätietoisella kieltäymyksellä. Elokuvassa voi aivan hyvin nähdä tiukan vastalauseen sille historiallisen selittämisen paatokselle ja määrälle, jota Bosnian ja Kosovon sodat ovat aikaansaaneet lännessä. Kusturican mustalaisruhtinaat ovat Euroopan alinta ja ylväintä kastia, kulkureita jotka ovat asettuneet paikoilleen nimettömään Tonavan notkelmaan. Heidän näkökulmastaan moderni aika ajelehtii ohitse saksalaisena juhlapurtena ja krääsää kauppaavana venäläislotjana; sodat ja aseet, poliittiset ja kansalliset rajariidat ovat järjettömin ja ohikohahtavin osa heidän maailmaansa. Aseet papattavat kyllä tässäkin elokuvassa, mutta aseistautumisen malli on Kusturican tulkinnan mukaan läntisen hapatuksen perua. Keskittyessään miespolvien väliseen rähinään Kusturica ei siinä ole tunnoton historian painolastille, vaan hänen kärppämäiset äijänsä ja rakkeina louskuttavat nuorukaisensa jakautuvat selvästi läntisesti turmeltuneisiin gangstereihin ja etnisyytensä säilyttäneisiin velmuihin. Vahvan naiskuvan välittäjänä voi, puolestaan, toimia vain kylän oman sirkuksen keskeyttävä televisio. Sympaattisin symboli leffassa oli varmankin autoa syövä sika, jossa jotenkin lihallistui koko elokuvan maailmankuva: metallit tulevat ja menevät, sivistys syö sian muodossa puhki jättämänsä romut. Sika korostui siihenkin nähden miten Kusturica tv-dokkarissa nautiskeli apinan päästämisellä vapaaksi symboliksi ("Underground"-filkassa) ihmisten pitoihin, karnevaalin ruumiillistamista eläimeksi. Kusturicahan on ollut lännen medioille kiusallinen henkilö, koska on nimennyt itsensä väliin serbiksi, väliin romanit lähimmäksi ryhmäkseen. Miten lie tämän komedian jälkeen? -- M.G. Soikkeli Helsingissä 4.10.1999 Soikkelin elokuva-arkisto