================================================================ Lyhyesti: "Naamiopeli" on puolimakea yhdistelmä poliisijännäriä, nuorisoromanssia ja film noir'ta, eräänlainen "Miami Blues" ranskalaisittain. Sen viehkous on sympaattisen Patrick Bruelin ja piukka-aistikkaan Sandra Speichertin varassa. Edellinen esittää filosofista ex-holistikyttää ja jälkimmäinen discon & kirpparien kuningatarta. Vain talvipäivän ratoksi. ================================================================ "Sen nimi on Claire. Se on niin kuin prätkäsi, se määrää suunnan vaikka olet päällä." V. 1993 valmistunut "Naamiopeli" on niitä elokuvia, jotka pelaavat vastakkaisten kuvaelementtien kirjolla: pimeyttä ja valoa, kuumaa discoa ja kylmää takahuone-elämää, kovaotteisia kyttiä ja pehmeitä puhuvia rakastavaisia. Ranskalainen poliisileffa lainailee yhä paljon amerikkalaiselta isoserkultaan, mutta myös muokkaa ideoita ujostelemattoman romanttisesti. Maailma ei ole jakautunut hyviin ja pahoihin, vaan yksinäisiin ja parillisiin. Amerikkalaisessa poliisileffassa sankarin toimiminen Oikein on yleensä asioiden palauttamista takaisin järjestykseen. Ranskalaisessa, enemmän gangsteriromantiikkaan taipuvaisessa poliisileffassa maailma on alusta alkaen epätasapainossa. Sankari ei pyri palauttamaan järjestystä, vaan löytämään oman paikkansa epätasapainon keskellä; yleensä ratkaisu merkitsee toivoa päästä tien päälle itsevarmuuden merkit povessa ja pimu pelkääjän paikalla. Elämän huipennus on päästä tavalla tai toisella "pois tästä paskasta". "Naamiopelissä" film noir'n perinteinen kuva maailmasta täysin turmeltuneena ja korruptoituneena on viety puoliaskeleen pidemmälle. Oikeamielisyys ei edellytä kamppailua kovaotteisesti omiensa mädännäisyyttä vastaan, vaan paha on voitettavissa pahalla ihan samalla mittapuulla: naamioitumalla pahaksi pahojen joukkoon. Sudeksi naamioituneena lampaana sankarin on käytävä lävitse metamorfoosi, joka tekee hänestä niin lujan, että hän voi valita täysin itse henkilökohtaisen hyvänsä. Elokuvan tarina on kovasti viehättävä, koska se pakottaa uskomaan niukkaan todistukseen sankarinsa hyvyydestä: hän ei sano toiselle mitään sellaista minkä suhteen ei ole itsestään varma. Hän osoittaa avoimesti kiinnostuksensa, halveksuntansa ja pelkonsa, muttei tee mitään ylimääräisiä eleitä provosoidakseen muut tulkitsemaan hänen tunteistaan yhtään enempää, ottamaan hänen tunteitaan henkilökohtaisesti. Pohdiskelevaan sävyyn kuuluu, että leffassa ei ole juurikaan rockmäiskettä taustamusiikkina, vaan betty blue -tyyppistä haikailua. "Naamiopeli" punnitsee sankarinsa henkisen nousun etenemistä periseksistisellä palkinnolla, seutukunnan upeimmalla naisella. Ranskalainen leffa kuitenkin tekee eroottiset kohtaukset niin tirkistelemättä, niin lokoisasti ja eroottisesti ja enemmän hymyä kuin huohotusta lähikuvaten, että henkilöiden pinnanmuotojen koskemattomuutta alkaa pelätä eri sortin tunteella kuin jenkkiaktioissa. Ennen kaikkea: ranskalainen leffa uskaltaa olla avoimesti hellyttävän naurettava, kun se käyttää lajityypin vahvimpia kliseitä; milloin se sitten ei ole yksinkertaisesti typerä, kuten muun "Naamiopelin" tyylittelystä karkeasti poikkeavissa vandalismiaffekteissa. Kaikki roolit on miehitetty aidon näköisillä körmyillä, vandaaleilla ja symppiksillä. Ohjaaja Claude Zidi on saanut paljon irti Didier Kaminkan dialogista, mutta itse ideoimastaan juonesta hän on panostanut enemmän kohtauksiin kuin tarinan jatkuvuuteen; kohtausten kuvallinen ilmaisuvoima on saanut enemmän tilaa kuin tarinan kuljettaminen, mikä näkyy karseimmin tollossa, uskonnollisen mahtipontisessa loppuhuipennuksessa hyvisten ja pahisten välillä. -- M.G. Soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto