================================================================
Lyhyesti: "Naamiopeli" on puolimakea yhdistelmä poliisijännäriä,
nuorisoromanssia ja film noir'ta, eräänlainen "Miami Blues" 
ranskalaisittain. Sen viehkous on sympaattisen Patrick Bruelin 
ja piukka-aistikkaan Sandra Speichertin varassa. Edellinen esittää
filosofista ex-holistikyttää ja jälkimmäinen discon & kirpparien 
kuningatarta. Vain talvipäivän ratoksi.
================================================================


	"Sen nimi on Claire. Se on niin kuin prätkäsi, 
	se määrää suunnan vaikka olet päällä."

V. 1993 valmistunut "Naamiopeli" on niitä elokuvia, jotka pelaavat 
vastakkaisten kuvaelementtien kirjolla: pimeyttä ja valoa, 
kuumaa discoa ja kylmää takahuone-elämää, kovaotteisia kyttiä
ja pehmeitä puhuvia rakastavaisia. Ranskalainen poliisileffa 
lainailee yhä paljon amerikkalaiselta isoserkultaan, mutta 
myös muokkaa ideoita ujostelemattoman romanttisesti. 

Maailma ei ole jakautunut hyviin ja pahoihin, vaan yksinäisiin
ja parillisiin. Amerikkalaisessa poliisileffassa sankarin 
toimiminen Oikein on yleensä asioiden palauttamista takaisin 
järjestykseen. Ranskalaisessa, enemmän gangsteriromantiikkaan
taipuvaisessa poliisileffassa maailma on alusta alkaen 
epätasapainossa. Sankari ei pyri palauttamaan järjestystä,
vaan löytämään oman paikkansa epätasapainon keskellä; 
yleensä ratkaisu merkitsee toivoa päästä tien päälle 
itsevarmuuden merkit povessa ja pimu pelkääjän paikalla. 
Elämän huipennus on päästä tavalla tai toisella 
"pois tästä paskasta".

"Naamiopelissä" film noir'n perinteinen kuva maailmasta 
täysin turmeltuneena ja korruptoituneena on viety 
puoliaskeleen pidemmälle. Oikeamielisyys ei edellytä 
kamppailua kovaotteisesti omiensa mädännäisyyttä 
vastaan, vaan paha on voitettavissa pahalla ihan 
samalla mittapuulla: naamioitumalla pahaksi pahojen 
joukkoon. Sudeksi naamioituneena lampaana sankarin 
on käytävä lävitse metamorfoosi, joka  tekee hänestä 
niin lujan, että hän voi valita täysin itse 
henkilökohtaisen hyvänsä. Elokuvan tarina on kovasti
viehättävä, koska se pakottaa uskomaan niukkaan todistukseen 
sankarinsa hyvyydestä: hän ei sano toiselle mitään sellaista 
minkä suhteen ei ole itsestään varma. Hän osoittaa avoimesti
kiinnostuksensa, halveksuntansa ja pelkonsa, muttei tee mitään 
ylimääräisiä eleitä provosoidakseen muut tulkitsemaan hänen 
tunteistaan yhtään enempää, ottamaan hänen tunteitaan 
henkilökohtaisesti. Pohdiskelevaan sävyyn kuuluu, että
leffassa ei ole juurikaan rockmäiskettä taustamusiikkina,
vaan betty blue -tyyppistä haikailua.

"Naamiopeli" punnitsee sankarinsa henkisen nousun 
etenemistä periseksistisellä palkinnolla, seutukunnan 
upeimmalla naisella. Ranskalainen leffa kuitenkin tekee 
eroottiset kohtaukset niin tirkistelemättä, niin lokoisasti
ja eroottisesti ja enemmän hymyä kuin huohotusta lähikuvaten, 
että henkilöiden pinnanmuotojen koskemattomuutta alkaa pelätä
eri sortin tunteella kuin jenkkiaktioissa. Ennen kaikkea: 
ranskalainen leffa uskaltaa olla avoimesti hellyttävän 
naurettava, kun se käyttää lajityypin vahvimpia 
kliseitä; milloin se sitten ei ole yksinkertaisesti 
typerä, kuten muun "Naamiopelin" tyylittelystä karkeasti
poikkeavissa vandalismiaffekteissa.

Kaikki roolit on miehitetty aidon näköisillä körmyillä, 
vandaaleilla ja symppiksillä. Ohjaaja Claude Zidi on saanut
paljon irti Didier Kaminkan dialogista, mutta itse ideoimastaan
juonesta hän on panostanut enemmän kohtauksiin kuin tarinan 
jatkuvuuteen; kohtausten kuvallinen ilmaisuvoima on saanut
enemmän tilaa kuin tarinan kuljettaminen, mikä  
näkyy karseimmin tollossa, uskonnollisen mahtipontisessa 
loppuhuipennuksessa hyvisten ja pahisten välillä.
	
--
M.G. Soikkeli	

Soikkelin elokuva-arkisto