============================================================= Lyhyesti: "Napapiirin rakastavaiset" on kauneimpia nyky- päivää kuvittavia romansseja; ihmiskuviltaan älykäs, tarinana monitasoinen: rakkaus on jäljittelyä, jossa on pakko uskoa nähtyyn eikä tietämäänsä. Espanjalaista elokuvaa ilman machoja, suuntana Lappi. Julio Medemin kolmas mestariteos. ============================================================= Juuri tänään ja tällaisena päivänä, kun kevät ei aivan ole koittaakseen, halusin nähdä elokuvan, joka olisi mahdollisimman erityinen. Että mikään ei olisi siinä tavallista, vaikka elokuva olisi minkä tahansa lajityypin edustaja. Tällaisiin tarpeisiin pienikin videovuokraamo voi olla kullanarvoinen, ja niin tässäkin tapauksessa: "Napapiirin rakastavaiset" ("Les amants du cercle polaire", 1998) oli elokuva jolta osasi odottaa erityistä ja sellaista siitä saikin. Filmi rakentaa niin runollisen ilmasillan Suomen ja Espanjan välille, että aurinkorantojen sijaan voi kaivata vain kesäiseen pohjoiseen, maahan jossa aurinko ei koskaan laske... "Etsin teidän ikäistänne naista iltauutisiin" on nykyajan tapa sanoa "Haluaisin ikuistaa niskasi marmoriin", tapa niille jotka ovat etusijalla rakastajina. Hyvään eli rakkaussuhteen erityisyyttä tavoittelevaan romanssiin kuuluu kuitenkin, että ne hyveellisimmät rakastavaiset ovat todenpyrkimyksissään kömpelöitä ja totisia, herkkiä ja impulsiivisia. "Napapiirin rakastavaiset" on tällainenkin romanssi, erityisyyttä tavoitteleva: kerronnaltaan harkitusti ja sisällöltään raivoisasti. Sen katsominen saa suorastaan raivon tilaan: miten on mahdollista, että jollakin Medemillä on kyky ajatella elokuvan muodossa, ja näin sujuvasti, mutta useimmilla elokuvan ammattilaisilla ei tunnu olevan siihen edes kiinnostusta? Rakkaus on fantasiaa aisteja kuormittavalla tavalla, mutta kirjallisuudessa ja elokuvissa kuvitellut ihmiset toimivat aistivirran välittäjinä, me lukijat ja katsojat nautimme vain siitä, miten näemme heidän käyttäytyvän. "Napapiirin rakastavaiset" on tällainenkin romanssi, aistikuormituksen välittäjä: kuviltaan arvoituksellinen ja monologeissaan psykologisen täsmällinen. Julio Medem vaikuttaa sikäli runolliselta ohjaajalta, että hän uskoo sanoihin ja tykkää tutkiskella niitä, ja aivan käsittämättömän hyvin se toimii kertomuksessa: jos nimi on kuin palindromi myös elämää voi ymmärtää kumpaan suuntaan tahansa. Kun kerrotaan menneestä kerrotaankin tulevasta. Päähenkilöt Ana ja Otto ovat kohtaloiltaan täydellisen analogisia, paitsi palindromi-nimiensä puolesta myös kaikessa minkä kokevat. Kun he rakastuvat, rakastuvat myös heidän vanhempansa ja opettajansa. Mikään ei edellä tai symboloi toista, vaan historia on yksinkertaisesti itsensä peilikuva (sitä ei tehdä öisin). Nuku päivisin, valvo öisin, tai matkusta napapiirin pohjoispuolelle, jos haluat tutkia rakkauden logiikkaa. Jos et opi mitään, niin älä huoli: joku jossain on oppinut jo siitä, mitä on nähnyt sinun yrittävän. Tämä on romanssin tärkein vihje: on sama oletko kuriiri vai kuriirin matkassa, lopultakin unelma rakkaudesta muuttaa jokaisen mediakseen. Sen jälkeen on sama millä hetkellä saamme tietää toistemme kuolemasta. 'Me' jatkaa elämää. Oton ja Annan tapaisille mikään maallinen ei kelpaa todisteeksi rakkaudesta, vaan ainoastaan yhteensattuma; vasta sitä vartoessaan Otto ja Ana (= 'ottaa ja antaa') voivat todistaa luottavansa enemmän kohtaloon kuin arjen lakeihin. He ovat nykypäivän jumal'olentoja, joilla on tarve lentää ja ymmärtää enemmän kuin kuolevaiset. Täydelliseen sattumaan luottaessaan täydellisten rakastavaisten täytyy hyväksyä se, että he tulevat toistamaan myös kaikki maailmanhistorian virheet ja että koko maailma tulee kompastelemaan heidän suhteensa reitille. Sellaista kohtalo on, että edes tarkoituksenmukaisessa rajatilassa (napapiirillä) sitä ei saa haltuunsa. Vasta "Napapiirin rakastavaisia" katsoessaan tajuaa, miten harva elokuva on ymmärtänyt käyttämäänsä lajityyppiä; ei ainakaan Suomessa ole ainuttakaan elokuvaa, joka tekisi niin kunniaa romanssin runolliselle perinteelle kuin tämä elokuva. Sikäli meidän on syytä olla erittäin kiitollisia Julio Medemille, että muutamat keskeiset tapahtumat tästä elokuvasta sijoittuvat suomalaiseen maisemaan, tuohon ainoaan elokuvateollisuutemme resurssiin, joka tähän asti on ollut loppumaton. Kaipuu yöttömän yön maahan tuo mieleen "Matadorin" loppukohtauksen. Ja mistä lie peräisin kiinnostus laittaa keski-ikäinen naispäähenkilö juuri uutisankkurin rooliin, samoin kuin Almodovarin elokuvassa ("Naisia hermoromahduksen partaalla"?). Eikö Espanjassa ole muuta julkista roolia keski- ikäiselle naiselle vai onko kyseessä tarkoituksellinen viite tähän elokuvaan? Elokuvan rakastavaiset ovat totisia niin lapsena kuin teininä kuin aikuisena. Oikein hyvin heidän suhteensa todistajiksi sopivat jöröt suomalaiset, joita heitäkin ohimennen tavataan; etenkin kaurismäkeläisen yksitotinen ja ystävällinen Aki. Suomalainen maisema näyttää vähän postikorttimaiselta, mutta se johtunee vain siitä, että Medem ei kuvaa asutun ja luonnon rajaa, vaan eristää ihmiset heille sopivaan maisemaan. Ja Rovaniemi jota tässä näytetään, on aamunkoiton Rovaniemi, aivan toinen kuin se Tervon tunkkainen maalikylä. Ja onhan Espanjakin erilainen kuin yleensä elokuvissa: sinertävä, puiden ja jopa lumen maisemoima maa, jossa sosiaalista elämää vietetään ihan muualla kuin kahviloissa. Hienointa ja lupaavinta on se, että Medem ei jää yhden teeman ja perustarinan vangiksi, vaan "Napapiirin rakastavaiset" on paljossa erilainen kuin kaksi edeltävää mestariteosta, "Tierra" (1996) ja "Punainen orava" (1993). -- M.G. Soikkeli Videolta 10.3.2001 Soikkelin elokuva-arkisto