========================================================= Lyhyesti: "Onni" on kylmänrohkea, episodeista rakentuva elokuva, jossa ihmiset etsivät onnea itsensä ulkopuolelta. "Onni" herättää kauhua ilman seksiä ja väkivaltaa, pelkoa ilman uhkaa ja epätoivoa; tämä psykoseksuaalinen "short cuts" on hätkähdyttävän sysimusta komedia. Ehkä K-26? ========================================================= "Onnen" jälkeen olin välittömästi valmis vaihtamaan mielipidettäni siitä, mikä ydinperheen mallissa on sairasta. Nyt näen, että ydinperhe ei olekaan syy länsimaisten ihmisten hätäpäisyydelle tarttua mihin tahansa yksilöllisyyttä lupaavaan fetissiin (autoon, kännykkään, sukuelimeen) vaan ydinperhe onkin _seuraus_ ihmisten onttoudesta, tyhjän perässä juoksentelusta ja ennen kaikkea pakkomielteestä, joka heteroseksuaalisuutena tunnetaan. Paljon myöhemmin voin tietysti analysoida näitä tunteen herättämiä oivalluksia, mutta juuri nyt "Onni" tuntuu syksyn voimakkaimmalta elokuvalta. Elokuva on kuin manaus, etenkin kun siinä on sietämättömän rallateltava tunnusbiisi, joka avoimesti pilkkaa katsojan odotuksia komedialeffasta. Todd Solondzin "Onnea" ("Happiness") mainostetaan mustaksi komediaksi. Se että leffassa on lihavia ja höpsähtäneitä ihmisiä, jotka käyttäytyvät kömpelösti deittailijoina, on tietysti leffakomedian perinteistä ainesta. Mutta "Onnea" katsoessa on suurin ilo nähdä miten nauru hyytyy yleisön huulille, omillekin kyllä. Samalla tavoin kuin belgialainen "Man bites dog" -elokuva paineli huumorinsa synkkyydessä ja poliittisessa epäkorriktiudessa kauas komiikan tuolle puolen, samoin "Onni" on elokuva, joka ovelasti johdattelee inhoamaan henkilöitään. Se on harvinaista taiteelta, joka tahtomattaan voi glorifioida vaikka julmimman joukkoteurastuksen. "Onnen" päähenkilöinä on kolme new yorkilaista sisarusta: seksikäs kirjailija, homssu opettaja, ja hyväuskoinen kotiäiti. Novellimaiset kohtaukset esittelevät heidän vanhempansa ja läheiset miehet. Elokuva on tehty rakentaen henkilöiden välille juuri riittävä määrä kohtaamisia kokonaisuudesta käsin eikä erillisiä juonenkulkuja solmiskellen, kuten esimerkiksi Woody Allenin leffat tylsimmillään tekevät. Toki "Onnen" henkilöt ovat pelkistetympiä ja halvemmalla nauruja kerääviä kuin mainitut Allenin ihmishörhöt, niin simppeleitä että leffan eka tunti tuntuu valmiiksi nauretulta, mutta naurettavassa yksiulotteisuudessaan nämä "Onnen" ihmiset osoittautuvatkin sitten lopulta järkyttäviksi. Vasta "Onnen" nähtyään tajuaan täydellisesti, miten terapeutinpehmoisia ja älykköromanttisia Allenin henkilöt ovat. "Onnen" hurjin asetelma on psykiatri-isän ja tasavertaisena aikuisena kohdellun 11-vuotiaan pojan suhde. Normaaliudelle ja luottamukselliselle keskustelulle omistautunut perhe osoittautuu umpioksi, jonka häpeät ja heikkoudet on täydellisesti peitetty terapialla, tapakulttuurilla ja ydinperheen itseisarvolla. Kun umpio alkaa särkyä, sitä ei ota todesta: voiko elokuva käsitellä näin suorasti ihmisen henkistä sairautta? Ja miksi tämä elokuva tuntuu suoremmalta kuin tusina muuta leffaa, jotka käsittelevät tiskirättirealismin keinoin perhehelvettiä? En tiedä, mutta "Onni" toimii pelottavan hyvin; 'pelottavan' sikäli että se osoittaa miten sievistellen tuhannet muut leffat käsittelevät "kipeitä" aiheita, ja 'pelottavan' myös siinä mielessä, että kuvittelen tietyn rakkaus&anarkia-henkisen yleisön ottavan tällaisesta kipupisteestä itselleen vain makeat naurut: ah, mitä jenkkiläisen julkisivun romutusta. Itse asiassa "Onnessa" on muutama niin ahdistava kohtaus, että se ei taatusti sovi kaikille katsojille - toisaalta pelkälle puheelle ja tunnelmalle latautuvan kauhuleffan katsottuaan on pää täynnä kysymyksiä. Pelko kasvaa jo leffan aikana: onko näiden perheiden onnettomuus sisäänrakennettua? Ovatko parisuhteet näille ihmisille pelkkää pakkaa kierrättävää pasianssia? Kyllä ja kyllä. Solondzin kuvaamat new yorkilaiset hakevat toisistaan pelkkää hyötyä; romantikot joutuvat maksamaan eniten ja kiimaisimmat tyytymään ilmaiseen No, "Onni" ei kylläkään ole elo_kuvallisesti_ yhtään sen älykkäämpi kuin "Man bites dog" oli arthouse-väkivallan kommentoijana; jotain kertoo sekin, että traileri pilaa avainrepliikkien paljastajana varsin monta kohtausta. Mutta "Onnen" vakuuttavuus on siinä, miten perinteisen perheytymisleffan tuttuuden voi kääntää nurin: mikään ei tuo lohtua tai parannusta näiden ihmisten elämään. Sen sijaan joudun loppua kohden näkemään, että heidän surkeat elämänsä ovat tiiviisti kytketyt toisiinsa. Kun Woody Allenin elokuvissa perhe sitoo ihmiset edes jonkinlaiseen normalisoivaan ja traditioista voimaan ammentavaan elämänkaavaan, on perhe tässä Solondzilla piilopaikka jonne kätkeä itseltä ja muilta ne piinaavimmat halunsa. "Onni" on kuin "Reflecting skin" jossa symbolit on korvattu elävillä ihmisillä tai "Jäämyrsky" jossa aikuiset ovat yhtä hukassa kuin lapset. Jotkut "Onnen" vitseistä ovat yhtä tahallisen banaaleja kuin "Sekaisin Marista" -filkassa, mutta on katsojan ongelma jos hän pitää niitä naurettavina. Jos sperma näytetään lähikuvassa, niin ehkä "Onni" pyrkiikin osoittamaan, että eivät nämä ihmiset ole kovin kaukana ulosteita syövistä lemmikeistään? Kyllä nyt harmittaa: olisi pitänyt katsoa telkasta (pari viikkoa sitten) Solondzin "Tervetuloa nukkekotiin" -filkka. Siinä olisi saattanut selvitä muutama vastaus lisää. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 17.10.1999 Soikkelin elokuva-arkisto