============================================================ Lyhyesti: "Oscar & Lucinda" on historiallinen romanssi pelureista, jotka rakkautensa ansiosta palvelevat itseään suurempia tarkoituksia. Hyvää tarkoittava tarina tiivistää liikaa eikä löydä sanottavaansa; lisätuhona onton koomisiksi ohjatut näyttelijät Fiennes & Blanchett. Maisemahukkaa. ============================================================ "Oscar & Lucinda" (1997) tuntuu kierrättävän "Pianon" (1993) menestyksestä mitä irti saa. Australian syrjämaille huipentuva romanssi arvuuttelee, kuinka pinttyneesti päähenkilöt ovat sivilisaation edustajia, palvelevatko he kuinka pitkälle itseään korkeampia tarkoitusperiä ja missä määrin heidän keskinäinen rakkautensa on osa tätä tarkoitusta, kertomusta, jonka pienimmät mahdolliset tekijät (lasikoru ja peritty ihosairaus) kerrotaan jo elokuvan alussa. Vaikka draamallisesti tiiviille "Pianolle" vastakkaisesti "Oscar & Lucinda" on kaiken aikaa liikkeellä ja hahmottaa ylipitkän eeppisen kaaren henkilöidensä lapsuudesta aikuisuuteen, ovat nämä elokuvat samalla tavoin kirjallisia. Molemmat filmit valikoivat materiaalia menneisyydestä (lasityö ja uskonto), korostavat hahmojen tiettyjä epäkäytännöllisiä ja ahistoriallisia ominaisuuksia (peliaddiktio ja vesifobia), sekä antavat korostetun symboliarvon joillekin kertomuksen elementeille (äidiltä perityt napit, lasinen kirkko, vesi). Pohjana elokuvalle on australialaisen Peter Careyn palkittu, vaan ei ainakaan Suomessa tunnettu(?), romaani. Google-hakukin tuo yhden ainoan maininnan, parin viikon takaa: "Lauantaina vietettynä kansalaispäivänä myös Australian eturivin kirjailija, kaksinkertainen Bookerin palkinnon saaja Peter Carey asettui pakolaisten tueksi muistuttaen, että Australian valkoisten asukkaidenkin esi-isät olivat tavallaan venepakolaisia." 29.1.2002, KU "Oscar & Lucinda" on keskinkertainen elokuva, koska se jää näiden valintojensa vangiksi, käyttää niitä pienimmällä mahdollisella, näkemyksettömällä ja hollywoodmaisen mekaanisella tavalla. Se on ihmiskuviltaan hellyttävä ja huumoriltaan leppoisa, uskottava, mutta nämä ominaisuudet eivät ihan riitä. Runsaasta matkanteosta huolimatta kamarielokuvan ahtaus ja lavasteisuus vaivaa filmiä samalla tavoin kuin ohjaaja Gillian Armstrongin tunnetumpaa romaanitulkintaa "Pikku naisia" (1994). Filmin loppuun sijoittuva hätäinen siirtymä kertojaäänen nykypäivään on puolestaan niin amerikkalaismallinen imellys, että elokuvan nimeksi sopisikin vaikkapa "Pikku ihmisiä". Päänäyttelijöissään filmi falskaa eniten, koska heidänkään kauttaan ei ole löydetty tämän tarinan erityisyyttä: minkä verran eroottinen, miltä osin humanistisen uskalias ajankuva, miten kohtalontäyteinen ratkaisevissa kohtaamisissa ja eroissa. Ralph Fiennes ja Cate Blanchett ovat näyttelijöitä, jotka saisivat tällaiset ominaisuudet näkymään hahmoissaan miten tarkasti tahansa, mutta Fienneksen papista on tehty punatukkainen hörhö ja Blanchettilta piisaavat veitikkamaiset hymyt. Pitkä miinus vielä siitä, ettei edes Australian luonnonmaisemia käytetä niin täyteisesti kuin olisi mahdollista. -- M.G. Soikkeli Videolta 22.2.2002 Soikkelin elokuva-arkisto