============================================================
Lyhyesti: "Paholaisen satulassa" on moderni, western-puitteensa 
ylittävä vaellustarina USA:n sisällissodasta. Aikalaiskuvaksi 
reilu, mutta draamana vaisu, toiminnaltaan huiteleva elokuva;
sentään ei yhtäkään heikkoa näyttelijätyötä. Takatukkafilkka.
============================================================


Kun elokuvan aiheena on USA:n sisällissota, leffahistoria ja 
eurooppalaiskatsojan näkökulma pakottavat etsimään, miten 
häviäjän eli etelävaltioiden osuus esitetään. "Paholaisen 
satulassa" ("Ride with the Devil", 2000) pakottaa tähän sitäkin 
tiiviimmin, koska sen päähenkilöt ovat omaa sissisotaansa 
käyviä eteläisiä, joilla on joukoissaan monenlaista renttua ja 
jopa entinen mustaihoinen palvelija. En ole nähnyt sitä uutta 
westernkannibaalifilmiä, "Erämaa syö miestä", enkä edes 
Jarmuschin "Dead man" -filkkaa (1996), mutta riippumatta 
suorista vaikutteista, kiinnostusta monipuolisempaan 1800-
luvun kuvaukseen näyttäisi olevan ameriikankin filmiraitilla.

Westerniksi "Paholaisen satulassa" -leffaan on ladattu realismia 
sisäisellä kertojaäänellä (kirjeiden luvulla) ja paikoin 
monikulttuurisuudella, mutta kovinkaan rosoiseen ajankuvaan
ei rohjeta. Vehreät maisemat, toiminnan säestäminen
letkeällä musiikilla ja kaverihengen korostaminen 
ovat kuin jostain "Young Guns III" -filkasta. 

Ensimmäisen puoli tuntia laaditaan puitteita lainsuojattomien 
vaellustarinalle, sitten kehitellään henkilökuvaakin, 
tunnelmoidaan. Kesän leirielämä on yhtä harmitonta nuotioon 
tuijottelua kuin cowboy-romantiikassa on totuttu. Välillä 
todellisuudentuntua haetaan rohkeastikin; kirjava puvustus saa 
sissiköörin näyttämään metsärosvoiksi ryhtyneiltä 
dekadenteilta...

Syksyn ja talven tullessa siirrytään kuviin, joita voi verrata 
Michael Ciminon "Heaven's Gate" -eepoksen (1980) ja Terence 
Malickin "Onnellisten aika" -elokuvan ("Days of Heaven", 
1978) ajankuvaa. Ulkokuvat eivät ole tässä leffassa yhtä laveita 
ja pittoreskeja ole eivätkä ihmiset ylipäänsä paljastu kaikessa 
vähyydessään maisemaa vasten. Leen tapa romantisoida on 
pitää ihmiset etualalla, joten toimintakohtaukset ovat vähän 
ympättyjä, ilman, että niihin yritetäänkään saada koreografiaa 
kuka menee missäkin.

Mutta olisihan noita esikuvia toisenkinsorttiselle 
lännenkuvaukselle, jos kuinkakin harvassa, koska pelkällä 
maanraivuun ja uudisraivuun aiheilla ei tohdita isoon 
tuotantoon. USA:n historian suuruutta etsitään ennemmin 
sodista, kaupungeista ja vahvan yksilön tarinasta. "Paholaisen 
satulassa" on siis kiinnostava lähtökohdiltaan, tuotantona, ja 
puolivälin tienoille se pitää katsojan varpaillaan: miten sen 
päähenkilö muotoutuu etelän ja pohjoisen, demokratiaa 
koskevien käsitysten välissä, ja kaverinaan mustaihoinen 
etelävaltiolainen?!?

Edeltä ihmettelin voiko tätä elokuvaa katsoa sen jälkeen, kun 
nuori Tobey Maguire on käynyt näyttelijänä ylitutuksi, ja 
etenkin kun juuri Ang Leen "Jäämyrsky" (1997) nosti hänet 
maineeseen. Mitä käyttöä ohjaaja löytää hänen 
herkkäkasvoisuudelleen tällä kertaa, jos kasvot ovat täsmälleen 
tiettyyn käyttöön löydetyt?

No, sinne ne kasvot katoavat parran ja pitkän tukan taakse, ja 
hänen ilmeidensä arkisuuteen alkaa luottaa. Jotain erityistä 
täytyy olla westernissä, josta vähintään puoli tuntia käytetään 
hiekkakuopassa nököttäen ja joka seuraavassa käänteessä 
pullisteleekin joukkokohtauksella - mutta kokonaisuutena tämä 
oli heikoin Ang Leen elokuvista, mitä Suomeen asti on 
saapunut. 

"Hiipivä tiikeri..."-filkan herättämä uteliaisuus Leestä seikkailun 
sepittäjänä osoittautui turhaksi. Etenkin materiaaliaan ohjaaja 
tuhlailee ja käyttää nyt miten sattuu. Filkassa mainittu "Nyt kun 
olet lypsänyt, voit yhtä hyvin nauttia kermasta" -periaate ei päde 
leffan tuotantoon; mitään kermaa ei oikein ole. Pohjimmaisena 
puurossa on harvinaisen nukenkasvoinen maitotyttö, pakollisen 
romanssiroolin täyttävä poplaulaja Jewel.

Jos lajityypin sisällä vielä vertailuja tekee, niin kaikesta 
konservatiivisuudestaan huolimatta pidin kuitenkin enemmän 
Clint Eastwoodin "Armottomasta" (1992), sen hitaudesta ja 
asetelmallisuudesta joka on lavea ja liikkumaton kuin taulu, ja 
silti pitää syvyyttä koko lajityyppiin nähden.


--
M.G. Soikkeli
Videolta 4.6.2001

Soikkelin elokuva-arkisto