====================================================== Lyhyesti: "Palkkamurhaajat" on Kassovitzin tyly ja aina yhtä ajankohtainen kuvaus nuorista, jotka joutavuuttaan päätyvät palkkatappajan apulaisiksi. "Vihan" ohjaajalla on vahva sanoma kerrottavanaan, mutta tarina ei ole muuta kuin kylmä, illuusioton muunnelma Bessonin "Leonista". ====================================================== Kuinka monella tapaa voidaan kuvata tappajan ja tappamisen ammattimaisuutta? Kun väkivaltaelokuvat ovat lajityyppinä kehittyneet viihdeteollisuuden lajiksi, on jokainen ammattitappajasta kertova elokuva väistämättä kommentaari myös lajityypistä, sen mekanisoitumisesta. Kommentointi voidaan suorittaa säuurella ironialla ja hirtehisellä ymmärryksellä, kuten Tarantinon ohjauksissa, mutta ironiakin jäähtyy huulille jälkikäteen, kun uutiset 14-vuotiaasta haulikkoryöstäjästä tai 16- vuotiaista joukkomurhaajista välähtävät lööpeissä. Kysymys kriittisestä väkivaltaelokuvasta on yhtä vaikea kuin kysymys kriittisestä sotaelokuvasta; etenkin kun nämä lajityypit ruokkivat selvästi toisiaan. Gangsterielokuvat alkavat muistuttaa pienimuotoista sotatannerta ja sotaelokuvat voivat käyttää hyväkseen pyssyfilmeistä tuttuja hiiviskelyskenaarioita. Mathieu Kassovitzin "Palkkamurhaajat" ("Assassin(s)", 1997) on vakava yritys tehdä takuuvarman kriittistä väkivaltaelokuvaa. Opetus opetukselta kiihdyttäen elokuva pyrkii osoittamaan miten halukkaita "syrjäytyneet" ovat tarttumaan välineisiin, joilla he voivat nousta olosuhteidensa yläpuolelle: rahaan ja aseisiin. Televisio ja tietokonepelit ovat yhtenä syntipukkina, mutta tuimemmin ja kylmemmin kuvattuina kuin saarnaajahenkisissä moraliteeteissa. Elokuvan shokeeraavuus perustuu sille, että väkivalta tapahtuu harvakseen ja se esitetään raadollisen realistisesti. Mikään draamallinen johdattelu tai ylimääräinen kuvallinen estetiikka ei siloittele näitä tapahtumia edeltä käsin tai jälkikäteen. Väkivalta vain on jotain, johon ihminen ryhtyy siihen valmistauduttuaan, tai siihen valmennettuna. Väkivalta on sairaan ihmissuhteen muoto ja siksi se elää vähän kuin omaa elämäänsä niin kuin rakkauskin. Jota Kassovitzin maailmassa ei lainkaan ole. Elokuvan nuoret näyttelijät ovat erinomaisen vakuuttavia, etenkin Kassovitzin itse esittämä lapsenkasvoinen Max, samoin kuin oppimestaria esittävä Michel Serrault. Kassovitzin "Vihan" tavoin tarinaa on vain löyhäksi kehykseksi, mutta erotuksena "Vihaan" nähden tämä tuoreempi leffa sulkee henkilönsä ja katsojansa ankeasti sisustettuihin koteihin, kapeisiin television hallitsemiin huoneisiin. "Palkkamurhaajat" on tyly kokemus, mutta sanomansa kannalta myös kylmän vieraannuttava elokuva. Sen henkilöille on liian helppo kääntää selkänsä eikä sen tarinassa ole sitä hiventä toivoa, joka pakottaisi myötäkärsimään uhrien puolesta. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 20.5.1999 Soikkelin elokuva-arkisto