============================================================ Lyhyesti: "Pelon maantiede" on tummanpuhuva sosiodraama sivistyneistä citymuijista, sisaruuden lajeista ja lupauksista miehisessä maailmassa. Tahattoman koominen, näyttelijä- kaartiltaan epätasainen elokuva on kiinnostava lähinnä vahvan sanomansa ansiosta. Kuvaus ja leikkaus tyylikästä. ============================================================ "Pelon maantiede" (1999) kuvaa naispuolista patologia ja rikosta, jossa naisten muodostama iskuryhmä on rankaissut väkivaltaista miestä. Päähenkilö sotkeutuu rikokseen henkilökohtaisesti: hänen lähin sisarensa, joka on osa naisten kostajaryhmää, päätyy miesten väkivallan uhriksi. Päähenkilön ongelma on isompi ja perustavampi kuin mitä yksittäinen ihminen yleensä joutuu ratkaisemaan demokratian puitteissa: miten kuuliainen olla tehottomalle (miesten pyörittämälle) oikeuslaitokselle, ja toisaalta miten lojaali niille (naisille), jotka ryhmittyvät turvattoman yhteiskunnan ulkopuolelle. "Pelon maantiede" tulee antaneeksi suomalaisesta yhteiskunnasta kuvan, joka on vieläkin pessimistisempi ja mustavalkoisempi kuin tilastojen osoittama todellisuus; toisaalta elokuvan oma sukupuolipoliittinen sanoma lähtee jonkinlaisesta irroittautumisen ajatuksesta. Auli Mantilan edellisen ohjaustyön, "Neitoperhon" tavoin on "Pelon maantieteen" ainoa valonpilkahdus naisten muodostama kollektiivi, joko kahden tai useamman hengen. Tosin elokuvassa on sentään yksi positiivinenkin mieshahmo, päähenkilön poliisipoikaystävä, joka esitetään vähintäänkin neutraalin sopuisana; tämän äärimmäisenä vastapainona on Pertti Sveholmin esittämä lipevä autokoulunopettaja. "Pelon maantiede" -elokuva on kuitenkin "Neitoperhoa" ohuempi: sen henkilöissä ei ole kiintopistettä samalla tavoin kuin käsitellyssä ongelmassa, kaupunkilaisten, etenkin naispuolisten kokemassa turvattomuudessa. Jopa elokuvan musiikki (H. …rn Hilmarssonin) on kuin vahingossa saatua lainaa jostain 60-luvun svengaavasta kaupunkikuvauksesta. Mantila on kyllä valinnut yhtenäisen tapahtumasarjan laajan ja erittäin hajanaisen taustatekstin pohjalta. Sovituksena romaanista elokuvaksi "Pelon maantiede" onkin hyvä esimerkki siitä, miten käsikirjoittajan on nähtävä kaikki tarinan henkilöt teman ja lajityypin lävitse. Elokuva vain ei löydä tyylilajiaan trillerin ja henkilödraaman väliltä. Etenkin mustapukuisen muijajengin kuvaus on niin naiivia, ettei moista porukkaa ottaisi tosissaan kuin disneyfilmien maailmassa kasvatettu michaeljackson. Joukossa on erittäin uskottavia hahmoja ja helkkarin lujia näyttelijöitä, edelleen timanteimpana Leea Klemola, mutta porukkana ja etenkin heiveröisen Elsa Saision hännöittämänä se ei asetu lainkaan muun elokuvan suht realistiseen ympäristöön; löperöin kohtaus on sisääntulo poliisiasemalle, joka on kuin kömpelö jäljitelmä jostain saksalaisesta dekkarisarjasta. Terroristimuijien joukko on epäonnistunein sovellus kirjasta elokuvaan ja leffa olisi pärjännyt ehkä paremmin jos jengi olisi jätetty katsojien mielikuvituksen varaan. Anja Kaurasen romaanissa naisjengi oli toimiva osa tarinaa: se oli perusteltu yksityiskohtaisesti ihmisporukkana, jossa väsymys miesten aggressioon kohtasi äärirajansa ja jossa teoria (teroitettuine virkkuukoukkuineen kaikkineen) muuttui väistämättä käytännöksi. Elokuvassa naisten jengi näyttää jonkinmoiselta naispuoliselta Reservoir dogs -porukalta, jolle tärkeämpää on katu-uskottava ulkonäkö kuin kulttuurimaantieteen paradigmanvaihdos. Muijien yhteinen asunto olisi voinut olla hyvä paikka kartoittaa sitä, millaista naisten solidaarisuutta Mantila elokuvillaan povaa esiin, mutta sitäkään ei käytetä hyväksi; Mantila kun on parhaimmillaan yhden tai kahden ihmisen ohjaajana, kamarikohtausten rakentajana. Näyttelijöiden ansiosta tämä leffa kannattaa vilkaista viimeistään televisiosta. Tanjalotta Räikkä on erittäin sopiva piukkailmeiseksi patologiksi, jonka kampaus ja elämä alkaa aueta haiven kerrallaan; samoin Klemola ja Sveholm ja (Kari) Sorvali (pollaripoikafrendinä) ovat täsmällisiä rooleissaan. Miksi "Pelon maantide" sitten epäonnistuu näinkin hyvällä näyttelijäsakilla johtunee siitä, että romaanin kostoteema oli liian houkuttava, eikä Mantila sitten saanut aiheeseen tarpeeksi omaa realistista sanottavaansa. Noin muutenhan leffa on kuvaukseltaan ja leikkaukseltaan niin tyylikäs, että Mantilan luotsaamalta porukalta voi odottaa edelleen kiinnostavia tulkintoja nykypäivän Suomesta - ja samaahan ei voi sanoa miespuolisista eturivin ohjaajista. -- Kts. myös Mantilan kommentit "Pelon maantieteestä" 90-luvun elokuvaa käsitelleessä seminaarissa. -- M.G. Soikkeli Videolta 10.09.2000 Soikkelin elokuva-arkisto