Piano (ei spoilereita) ===== En pitänyt tästä Jane Campionin leffasta yhtä paljon kuin hänen edellisistä pitkistä töistään "Sweetie" ja "Enkelin kosketus". "Pianoa" on mainostettu Campionin ekaksi _isoksi_ leffaksi, täysimittaiseksi miehen (?) työksi, ja sitähän se onkin, megaleffa näyttelijäkaartin ja tuotantovoiman volyymilla - ja hinnassa, ottaa FinnKino siitä neljä kybää kuten Jurassic Parkista, vaikka filkoissa ei ole muuta yhteistä kuin Sam Neillin naamavärkki. Hyväkin, että "Piano" kelpaa suurten uutuusleffojen joukkoon, mutta jotenkin kohtuuttomalta "Pianon" maine & kunnia tuntuu. Se on helkkarin hieno leffa, mutta kyllä siinä on paljon onttoa, mitä en ole nähnyt leffan arvosteluissa mainittavan. Sitä katselee ilokseen ja nautiskelee vilpittömästi Campionin pienistä ilki- kurisista poikkeamista leffarealismista vaikkapa piir- rettyyn surrealismiin, pienestä kuvallisestä leikittelystä joka saa lasten omien rituaalien muotoja. Tämä aihehan kertautuu kaikissa Campionin leffoissa, myös lyhyt- filkoissa: jokaisessa filkassa lapsen maailmakuva on ehyin tai rehellisin, ja leikkaa aikuisten maailmaa ja saa sen kohdalleen. Ytimekkäin esimerkki siitä on Campionin lyhytfilkka (en muista nimeä) jossa auto pysähtyy keskelle maantien vartta ja mies ja nainen joutuvat kutkuttavasti mittailemaan toisiaan pienen pojan kautta. "Pianossa" on valitettavan vähän Campionin omaa, virtuoosimaista kuvaääntä - en keksi parempaakaan sanaa sille luonnon- lahjakkuudelle millä hän osaa luoda hätkäyttäviä kuvia ihan yksinkertaisista elementeistä, liikkumattomalla kameralla, väreillä ja valoilla ja näyttelijöillä. "Piano" tuntuu liian harkitulta työnäytteeltä: ottakaapa Campion leireihinne, suuret tuottajat, niin saatte yhden varman-päälle-ohjaajan. Campion kun on vielä niin lempeäkin ihmisilleen leffatarinoissa, etenkin verrattuna siihen toiseen varman-päälle-taitelijaan, Greenawayhin ja hänen julmiin kuvaorgioihinsa. "Pianon" tarina on niin yksinkertainen, että siihen ei saisi keskittyä niin paljon kuin Campion näkee vaivaa, ei varsinkaan näillä näyttelijöillä. Kuulin kyllä ihastel- tavan Harvey Keitelin suoritusta muutenkin kuin lupsakkaana uroona, mutta minusta hän ei vain - niin hyvä näyttelijä kuin monissa muissa leffoissa onkin - sopinut tähän maailmaan, ei lainkaan. Sam Neill oli parempi, osansa mittainen jurona neitseellisenä aviomiehenä, joka kärsii ihan sopivan uskottavasti vaimonsa hyväilyjen esineeksi joutumisesta. Nymanin musiikki helmeilee taustalla, muutenkin filkka herättelee ajatuksia Greenawayn suuntaan. Holly Hunter on erittäin oikea näyttelijä naispäärooliin, hänellä on lujat kasvot, jotka sopivat tän 1800-lukuisen miljöön ja viidakkoliepeen kuviin, ja greenaway- maiseen mahdollisimman ulkoisten sielunliikahdusten hiljaiseen taltiointiin. Kuvan avoimuus ja sulkeutuminen luovat filkan psyykisen jännitteen, ihmiset ovat siinä vain miljöön osasia. Filkan loppuratkaisu vaan on niin kömpelö, jos kuinkakin sujuvasti makea, että se pyyhkäisee pois kytkennät greenawayhin tai - huh - ylipäänsä Suureen Taide-elokuvaan. Jep, jään odottelemaan Campionilta jotain omaperäisempää mestariteosta :-) -- mg "sisko ei päässyt pyrotekniikalle töihin" soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto