================================================================== Lyhyesti: "Pianonopettaja" sekoaa nuoreen oppilaaseensa, mutta tässä romanssissa todellista intohimoa onkin kieltäytyminen. Elokuva on sadismin ja autismin kuvaus Wienin korkea- kulttuurisessa ilmapiirissä, tarina erilaisista tavoista asettaa tytär isän kontrolloivan halun jäljittelijäksi. Psykoperhedraama. ================================================================== "Pianonopettaja" ("La Pianiste", 2001) tulee seuraavassa tarkastelluksi perheromanssin psykodraamaksi kavennettuna versiona, jossa musiikki on halun korkein abstraktio ja kuvauksen näkökulma pakottaa katsojan siihen rooliin, joka filmistä selviten puuttuu. Elokuva kannattaa toki nähdä jo Isabelle Huppertin moniluontoisen näyttelijäsuorituksen ansiosta, mutta sitä ei pitäisi mielestäni kuitata pelkkänä "Inhosta" laajennettuna psykokeissinä. INSTRUMENTTI Päähenkilö Erika on tarinassa pelkistetty kauniiksi esineeksi, jonka taustasta saamme tietää sen verran, että hän ei ole koskaan kasvanut erilleen äidistä. Näiden symbioosi on elokuvan lähtökohta, paluu äidin läheisyyteen suoritetaan jo ennen kuin päähenkilö Erika on yksilöity muuhun maailmaan nähden. Silmiemme edessä ei ole mitään muuta kuin pieni köyhä koti, jossa Erika nukkuu edelleen äitinsä kanssa. Katsojalle jää mitä ilmeisimmin - isän rooli. Tätä roolia tuetaan asettamalla kameran näkökulma toistuvasti Erikan tai tämän puhuttelemien henkilöiden hartioiden taakse, muutaman kerran lapaluiden korkeudelle. Katsojalla on ylhäältä tai sivulta tarkkailevan rooli, se mihin Erika nimenomaisesti ei koskaan näe, ja se mistä hänet nimenomaisesti aina nähdään. Erika hallitsee kehonsa ilmaisuvälineenä niin täydellisesti, että hän kelpaa opettamaan muita, muttei löydä ketään, joka saisi hänet itsensä soimaan. Jäljellä on vain sadismi ja toistopakkoinen, totaalisesti moraalisäännöistä riippumaton kehonsa esineistämisen jäljittely, itsensä viiltely ja pornon opiskelu sen ymmärtämiseksi, miten ihmiset antavat itsensä toistensa esineiksi. IMPROVISAATIO Itseviiltely, vojeurismi, sadismi, masoskimi ja ekshibitionismi eivät ole tämän elokuvakertomuksen näkökulmassa Erikaa luonnehtivia "sukupuolisia poikkeavuuksia" tai "kammottavasti vinoonkasvaneet lonkerot" kuten joku suomalainen kriitikko Erikan seksuaalisuutta kuvaili. Kyseiset toiminnot, jotka kamera vain toteaa, ovat Erikan improvisaatiota kehollaan, jolle hän ei ole löytänyt oikeaa soittajaa. Erikan ainoa malli itsensä hallitulle esineistämiselle on muuttua soittimensa kaltaiseksi ja kouluttaa muita instrumentinjatkeiksi. Vain musiikin kurinalainen toistaminen antaa mahdollisuuden ilmaista omasta kehosta jotain, mitä muut uskovat sävellyksen kieleksi. Itse asiassa musiikki soi yhtä paljon pianosta kuin Erikasta. MUSIIKKIA SILMÄLLE Instrumentti, autistinen lahjakkuus, ei voi kertoa mitä hän tietää haluavansa, millaista on musiikki jollaiseen hän olisi parhaimmillaan esineenä. Erika on musiikkia silmälle, me katsojat näemme hänen soivan yksinään, yhä uudelleen epäonnistuen ja turhautuen etsiessään äidistä riippumatonta soitantoa. Tämä seksuaalinen vieraus, unheimlich tyttäressä ei ole katsojalle mitään uutta ja vierasta, vaan tuttua joka näyttää omituiselta vain tukahduttamisen vuoksi. Tällainen vieraannuttaminen on aivan samanlaista kuin Lynda Zwingerin kuvailemissa perheromansseissa. Tytär esittää (musiikilla) isän halua, joka on merkityksellinen isälle, mutta jota isä (kameran näkökulmalla rakennetussa katsojan roolissa) ei voi ymmärtää. Tytär on sekä heimlich että unheimlich, hänen kauttaan on kätketty jotain seksuaalista näyttämällä asian aseksuaalisuus. KUUNTELIJAKATSELIJA "Pianonopettaja" on perheromanssi, jossa perinteen mukaisesti pyritään määrittelemää, miten tytärhahmo, Erika, eroaa äidistä ja tämän reproduktiivisesta seksuaalisuudesta, ja kuitenkin myös isästä, katsojasta, jota elokuvassa edustaa Erikan harras ihailija, sittemmin soittajan kiusalliseen pakkorooliin joutuva nuori Walter. Tämä on valmis toimimaan niin kuin sukupuolinen, sekä katseen (sukupuolinen) että musiikin (abstrahoitu) halu häntä innoittavat, mutta ei voi ottaa vastaan niitä nuotteja, joita Erika toivoo hänen noudattavan soitannossaan. Walter ei ymmärrä, että Erikan kaltainen masokisti ei pyydä noudattamaan ohjeita vaan uskomaan ohjeisiin, toimimaan kuin ne olisivat hänen nuottinsa. Walter toimii vain katselijana, joka keskittyy omaan haluunsa, näkemäänsä, ei sen mukaan miten hän on kuullut Erikan (='erotikan') soivan. Zwingerin mukaan tyttären odotetaan jäljittelevän esineenä isän halua, mikä pakottaa hänet hysteerikon vastaukseen: minä kerron enkä kerro että minä tiedän enkä tiedä mitä minä voin enkä voikaan kertoa ("I tell and don't tell you that I know and don't know what I can and can't tell"). Tarve toistaa nämä isän ja tyttären roolit ja tyttären tarve vakuuttaa isälle tulkitsevansa tätä oikein todistaa kuitenkin juuri sen, että tarkkailevan isän ja tarkkaillun tyttären asetelma ei olekaan pysyvä ja luonnollinen. Kun Erika ojentaa Walterille ohjeet siitä, kuinka häntä pitäisi soittaa, miten hänen oma halunsa pitäisi kieltää tarkalleen äidin läheisyydessä, me emme suinkaan näe infantiilia, symbioosista riippuvaista lapsinaista, vaan perheromanssin kuuluvan eleen: tytär kertoo halustaan kertomatta kuitenkaan mitään omasta halustaan, kertoo että on kykenevä tietämään mutta ojentaa sen kirjeenä jonka pian kieltää, kunnes lopulta hänen on kiellettävä ylipäänsä se, että on jokin joka voisi haluta häntä juuri niin kuin hän on esittänyt itseään haluttavan. Alusta loppuun "Pianonopettaja" on isän näkökulmaa varten rakennettu sadistinen ja fasistinen fantasia itseääntiedostamattoman hysteerikon kyvyttömyydestä edes murtua soittimena. Hysteerikko tuo rikkeen koko yhteiskunnan järjestykseen sitä kuitenkaan vaarantamatta. Wieniin sijoitetut ihmiset soivat arkipuheessaan ranskaksi, alemman yhteiskuntaluokan ihmiset pääsevät ylemmän luokan alueelle, mutta jokainen halun ilmaus kumoutuu - nainen oksentaa nielemänsä sperman, ja lopulta hän vain katoaa kuvasta. -- Mikään ei ole "Pianonopettajassa" aivan sitä miltä näyttää, sävelet ovat täsmällisiä mutta kuvat keskeyttävät sen katsojan koherenssinhalusta riippumatta. Rouva Schubert onkin Schober, ja hänen tyttärensä täytyy Erikan tuhota ennen kuin Walter alkaa soittaa autenttista heimlich-tytärtä - ei suinkaan Walterin vuoksi vaan siksi että moinen soitanto ei sopisi tähän tarinaan, jonka sadismi ja sovinismi ei suinkaan ole tarinassa, vaan siinä kuinka se on kerrottu. Ideoinnissaan mestarillinen filmi on vähintäänkin kyseenalainen ihmiskuvaltaan, mutta siihen näyttää ohjaaja Michael Haneke tuntevan taipumusta, sekä metaelokuvana typerässä "Funny Games" -filmissä (1997) että tässä kiehtovan vastenmielisessä "Pianonopettajassa". -- M.G. Soikkeli Turussa 19.11.2002 Soikkelin elokuva-arkisto