Pieni viilto vain (2002) ================= " - Jos pyytäisin teitä tappamaan aviomieheni, te kai ette tekisi sitä? - En." "Pieni viilto vain" -elokuvan ("Petites Coupures") henkilöt ovat ilkeitä ja hulluja rakkaudesta, niin miehet kuin naisetkin. Mutta he puhuvat taukoamatta, ja vaikuttavat sen vuoksi etsivän vilpittömästi paikkaa toisiinsa nähden. On niin kiire löytää suoja ikääntymiseltä ja kuolemalta, ettei jouda edes valehtelemaan, tai valitsemaan kumppania. Adoptiotytär kelpaa vaimoksi ja sattumalta taloon piipahtava ihminen vakavaksi lemmenseikkailuksi. Samalla jo filmin nimikin painottaa sitä, miten teatraalisesti nämä ihmiset suhtautuvat lemmensuhteiden tragiikkaan. Kuoleman ja rakkauden rajaviivalta nykypäivän casanovat perääntyvät jättäen jälkeensä naarmuja seuraavien partnerien hoidettavaksi. Kyse on enemmästä kuin kuolemanpelosta, sillä kilpakosijoiden henkeen suhtaudutaan piittaamattomasti. Naisten käytös ei ole juuri kunniakkaampaa kuin miesten, ja vaikka se on sentään kosolti rohkeampaa ja päättäväisempää, niin yhtä suurista eleistä peruutetaan tai pyörrytään taaksepäin yhtään ujostelematta. Maisemat ovat talvisia vuoria Grenoblen lähistöltä, mutta sieltä tullaan niin sutjakkaasti taas ihmisten ilmoille, ettei tätä voi oikein etsintätarinanakaan ajatella. Okei, ehkä vähän turhankin sutjakkaasti... Toisaalta tämän elokuvan sylistä syliin hypähtelevä juoni on jollain karmivalla tavalla johdonmukainen eikä niitä viiltosuhteitakaan ole kuvattu itsetarkoituksellisen uhkaavasti. Kun sitten ensimmäinen murha tapahtuu elokuvan 83. minuutilla, se tuntuu johdonmukaiselta: sama miten se kuolema tulee, eletäänhän aikakautta, jolloin kuvitelmatkin solidaarisemmasta maailmasta ovat kadonneet. Tässäpä kerrankin elokuva, jossa kommunismin kuolemasta hokeminen osoittaa ihmisten heikkouskoisuutta. Ja tässäpä tarina, jonka lopussa kommunismin haamu ("Toivottavasti en näytä nykyvenäläiseltä...") saa viimeinkin jonkin hahmon! Minun oli välttämätöntä katsoa tämä filmi sen nimen vuoksi: miten Daniel Auteuil pärjää filmissä, jossa jokin viilto katkaisee hänen arkisen elämänsä? Edellisellä viikolla oli "Kätketty"- elokuvan viiltokohtauksesta ja Auteuilin kolkosta roolihahmosta jäänyt paha maku, mutta tämän elokuvan musta huumori toi hyvän happaman sen sijalle. Tässä ei ollut yhtä terävää kritiikkiä modernia elämäntapaa kohtaan kuin Pascal Bonitzerin edellisessä suomalaisittain noteeratussa filmissä, teatterilevityksen saaneessa "Robert-ei-saa", mutta ranskalaisfilmien luontaista sovinismia myötäillenkin tämä filmi on niitä "pieniä helmiä", joiden osumatarkkuuteen suomalainen fiktioelokuva kykenee ehkä kerran viidessä vuodessa. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 23.1.2006 Soikkelin elokuva-arkisto