========================================================================= Lyhyesti: "Pikku Odessa" on alakuloinen tarina New Yorkin venäläisestä alamaailmasta, slaavilainen survival-tarina miehestä, joka palaa koti- kulmilleen kuin kuolleista. Eleettömän melankolinen ja kuvakeskeinen kerronta antaa tilaa tulkinnoille, mutta toisaalta tarina tuntuu liiankin tutulta sosiaalisten ongelmien kaunopuheelta. Leffan maailma on niin kylmä ja kuolleen citykulttuurin valmis muistomerkki, että mustapukuiset leffa- friikit antavat sielunsa tällaisen elokuvan kulttimaineen luomiseksi. ========================================================================= Jos Aki Kaurismäki olisi syntynyt jenkkilään suomalainen sielu rinnassaan, hän olisi tehnyt jotain "Pikku Odessan" kaltaista. Puuttuu vain rosoinen musiikki, jotain Nick Caven ja R.B. Somerjoen väliltä. Joku voi tykätä tästä filmistä kaikkien tutulta tuntuvien asetelmien ja vähäeleisen tyylin tähden, yhdistelmästä slaavilaista hitautta ja ranskalaisen elokuvan itseensä kääntynyttä estetiikkaa; toinen (kuten oma kokemukseni) voi rasittua, että leffasta paistavat enemmän opitut kuviot kuin oma ideointi. "Pikku Odessa" tavallaan kommentoikin nojaamistaan valmiille lajityypeille ja loppukohtauksen monitulkintaisuus on ohjaajan painokas kysymys katsojilleen: kenen tarinaa kukin tässä pyrki elämään? Isoveli on roisto tahtomattaan ja kuitenkin omasta valinnastaan, ja elämänpelkona tähden hän päätyy muiden murhaamiseen; pikkuveli on sankari omasta tahdostaan ja kuitenkin olosuhteiden ajamana, ja elämänhalunsa tähden hän päätyy mukaan liian isoon tarinaan, liian isoon peliin luottamuksen ja verisiteen kysymyksistä. "Pikku Odessa" muuttaa tutun USA-kuvan kylmäksi, kodittomaksi maailmaksi, jota säväyttää satunnainen toivo rakkaudesta tai veljeydestä tai toveruudesta. Etninen lähipiiri on yhtäältä kotiuttava ja moraalinen, toisaalta Amerikan ihmemaan vierauttava miljöö, aivan kuten Jim Jarmuchin läpimurtoleffassa "Stranger than Paradise". Ohjaaja James Gray debytoi puolestaan "Pikku Odessalla" ja visualisoi siinä oman kasvuympäristönsä tarinan. Tiettävästi hänellä on taipumusta myös yhteiskunnallisempaan ja aktuellimpaan tarinointiin, joten esittelykorttina elokuva on mukava tutustuminen uuteen, toivottavasti tulevaan amerikkalaisleffan realismiin. Tim Rothin kylmät ja muuttumattomat, kalan kaltaiset kasvot ovat tämän leffan puhuttelevin näky: kodittoman ihmisen kasvot, hengissä mutta vailla sielua uuteen ympäristöön sopeutuneen kasvot. "Pikku Odessa" onkin oivallinen pienenä tunnelmaleffana, jota voi suositella talviunen tai kesähorroksen tunnelmiin, mutta elämyksiä ja arvoituksia kaipaavalle se voi olla tuskastuttavan työläs, katsojalle viileä elokuva. -- ##################### "Antaa olla, minun pitää varmaan editoida M.G. Soikkeli tämä muutenkin - ei ole lainkaan sopivaa, csmaso@uta.fi että minut nähtäisiin nuo helvetin perhoset ##################### hiuksissani." -*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*- Soikkelin elokuva-arkisto