========================================================
Lyhyesti: "Pitkä kuuma kesä" on aiheelleen uskollinen 
nuorisokuvaus 1980-luvun bändikelpoisista junteista. 
Sille antaa anteeksi mitä vain, mukaanlukien kömpelöhkön 
näyttelijätyön ja helepolla väännetyt vitsit, koska 
leffa on asenteeltaan niin suoraa kuin suomirokki.
========================================================


Jos Tapio Suomisen "Täältä tullaan elämä" jätti sinulle 
elämänpitkän katkeruuden siitä, kuinka tylysti kapina
loppui, korjaa "Pitkä kuuma kesä" tuon trauman vielä 
vuosienkin päästä. Perttu Lepän ohjaama filmi on siis 
tehty ainakin kahdelle sukupolvelle, niin 
nuorisoelokuva kuin se onkin, pussailuineen ja 
pullotteluineen. Elokuva on peräti ällistyttävän 
autenttinen illuusio siitä, mitä oli olla lukioikäinen 
1980-luvun alussa ja innostua Hassisen Koneen, 
Eppujen tai Pelle Miljoonan kaltaisista bändeistä. 

Elokuvan katsominen helsinkiläisessä päivänäytöksessä 
tuntuu sekin peräti luontevalta, koska Savossa punk-
kautensa kasvaneelle (terveisiä vaan Jussi Karjalaiselle) 
suomirokki ei millään tavoin keskittynyt 
pääkaupunkialueen soundiksi. Eivätkä ihmiset 
sittenkään ole muuttuneet kasvoiltaan ja 
olemukseltaan niin paljon, etteikö 2000-luvun 
harrastelijanäyttelijäkin vielä kävisi punkin 
ensimmäisen aallon hörhöstä. Jopa *sen* tajuaminen 
tuntuu terapeuttiselta --

Teatteriin mennessä pelkäsin, että "Pitkä kuuma kesä" 
olisi Popedalla käyntiin polkaiseva kuvaus 
nuorisojengin hilseilystä pitkin kesäistä festari-Suomea; 
että se jatkaisi tasan siitä mihin Mikko Niskasen "Mona 
ja palavan rakkauden aika" juuttui jossain kymmenen 
minuutin kohdalla. Että se olisi jonkinlainen 
salmiakkikossulla makeutettu versio "Häjyistä". 
Kaikkea muuta. Leffa kertoo keskushenkilönsä kautta 
viidestä joensuulaisesta kaveruksesta, jotka 
olemattomilla resursseilla kasaavat "Kalle Päätalo" -
nimisen bändin ja tulevat - oikean asenteen 
sisäistäneinä - osallistuneeksi suomirockin 
nousukauteen. 

Bändin heput näyttävät niin aidoilta puheineen 
soitantoineen kaikkineen, että heitä seuraa ihan kuin 
näkisi todella 1980-luvun alulla väsäytyn 
aikalaiskuvauksen. Etenkin kun leffa ohimennen viittaa 
tärkeään edeltäjäänsä, Tapio Suomisen merkitykseen 
sille pienlehtisukupolvelle, joka "Täältä tullaan elämä" -
leffan nähdessään tajusi kuuluvansa johonkin 
farkkuliiviseen sukupolveen. Tiedän etten ollut ainoa.

No, realistisuuden vaikutelmat perustuvat _aina_ 
kuvaustapojen konventioille, joita kunkin median 
ammattilaiset pystyvät hyödyntämään. Tässä leffassa 
osaavat. Hienokseltaan yliampuvat hahmot ovat niin 
tunnistettavia viitteitä suomirockin kuvastoon, että ne 
luovat leffan tekijöiden ja yleisön välille 
yhteisymmärryksen tunnelman: tuossa on
omissa maailmoissaan tabuileva veltto kitaristi, tuossa 
tollon aggressiivinen eli kaukoröyhkä-tyyppinen 
rumpali, tuossa "hyvä jätkä" -statuksen saavuttanut 
nahkarotsityttö, ja tuossapa sitten nuorisoleffan 
pakollinen klisee, ujonpuoleinen nuori mies jonka 
persoona on niin tyhjä taulu että jokainen kohdattu 
henkilö kirjoittaa siihen vähäksi aikaa omat ideansa.

"Pitkä kuuma kesä" sisältää huolella mitoitetun 
annoksen luontevasti kulkevaa suomirokkia (etenkin 
Pauli Hanhiniemen säveltämä "Lootusasentoon") ja 
joensuulaista paikallisväriä. Siinä vierailee myös liuta 
ihan oikeita näyttelijöitä pienissä, aikuisempaa (eli 
kolmekymppistä) yleisöä harvakseltaan huvittavissa 
tunnistusrooleissa. Bändiä tiiminä ei korosteta millään 
tavoin, ei myöskään keikalle matkaamisen tai siellä 
jännittämisen hillittömyyttä, vaan kaikessa on 
indiepuuhastelun ja omatoimisuuden arkinen fiilis. 
Omasta mielestäni leffa viime kädessä seisoo Mikko 
Hakolan esittämän solistin varassa; siinäpä meille 
suomirockin prototyyppi itäsuomalaisena versiona!

   "Liha on heikko, mutta onneksi sitä on paljon."

Totta kyllä, "Pitkä kuuma kesä" näyttää punk-aallon 
herättelemät pojat ja tytöt yhtä räväkästi vittuilevina, 
paikkansa ja musiikkinsa tuntevina hilseilijöinä. 
Toisaalta se on hyvinkin perinteinen jätkäleffa, jossa 
bändi on tukeva välivaihe televisiota tuijottavista 
kodeista irtaantuessa. Tämän leffan kunniaksi voi 
sentään sanoa, että jätkistelyn perinteiset teemat 
käsitellään lungimmin kuin nuorisoleffoissa on aikoihin 
näkynyt. Katuväkivaltaan liitetty puberteettinen uho, 
kotibileissä rellestäminen ja teinipornon potentiaali 
eivät ole tämän leffan hepuille mitään itseisarvoja; he 
elävät sitä suomirockin aikaa, jossa ei joudeta edes 
kuvittelemaan, että joku myisi kapinan. Ei ole mitään 
erityistä kapinaa, on vain hyvä fiilis ja hymyileviä 
tyttöjä yleisössä. "Pitkä kuuma kesä" lunastaa siis
katu-uskottavuutensa.

Ennen kaikkea tämä leffa on leikattu niin tiiviiksi, että 
siinä ei tule kiusaantunutta oloa heppoisintakaan 
nuorisovitsiä katsoessa. Ja sanoma tulee perille: 
suomirock tuo potkua sinne, missä muuten olisi vain 
elossa pyristelyä. Aika kaivaa pikkutakki ja rintanapit 
esille kesää varten... ja lakata pohtimasta, saattaisiko 
sitä muistuttaa Pelle Miljoonan kaltaista teinivanhusta, 
joka näyttää olevan niin idioottimaisen hukassa 
puheparsineen.

Vasta tämän leffan jälkeen lakkaa tuntemasta surua 
siitä, että tämän hetken suomirockista puuttuvat 
Eppujen tai Kolmannen naisen kaltaiset johtotähdet. 
Tämän leffan katsottuaan on lisäksi virittynyt oikealle 
aallonpituudelle nähdäkseen vieläkin "livemmän" 
rockleffan, dokumenttifilminä teattereihin tulevan 
"Real McCoy"; siinä Andy McCoy näyttää miten rockin 
kepeyteen sisältyvän asenteellisen komiikan voi 
väärinkäyttää elämän mittaisena möhläyksenä.

--
M.G. Soikkeli
Helsingissä 26.3.1999

Soikkelin elokuva-arkisto