============================================================== Lyhyesti: "Poikkeustila" on yhdistelmä poliisitrilleriä ja poliittista jännäriä, jossa one-linerit ovat minimissä ja pommien uhkaama New York pääosassa. Tavallaan haastava kuvitelma Jerusalemiksi muuttuneesta metropolista asettaa etnisen riidan sijaan vastakkain valvontavirastot. Vain näyttelijät falskaavat. ============================================================== New York, piiritetty kaupunki. Piirittäjänä Yhdysvaltain ulkopolitiikka, ghettona Brooklyn. Sisäpuolella valtataistelu: FBI, CIA ja armeija. Joku näkemyksellinen tuottaja tai ohjaaja olisi tehnyt tästä asetelmasta vuosikymmenen muistetuimman poliittisen spektaakkelin. Siedettävästi onnistuu jopa suht tuntematon Edward Zwick elokuvallaan "Poikkeustila" ("The Siege", 1998). Yhdysvalloilla on vaikeuksia pitää kiinni uskottavasta maailmanpoliisin roolista. Ensin tappiollinen Vietnamin sota ja sittemmin harjoittamansa valtioterrorismi ovat ryvettäneet lännen valtakunnan julkisivua niin, että USA:n on pitänyt ottaa paitsi poliisin myös tuomarin ja rankaisukoneiston rooli. Eikä tämäkään ole riittänyt. Kun USA on menettänyt uskottavuutensa turvata kansalaisena edes omien rajojen sisäpuolella, sen on pitänyt alkaa epäillä itseään: valtiosta on tullut maailmanbyroo, joka tarkkailee epäluuloisena itseään. Elokuvateollisuudelle tämä kafkalainen paranoia on taannut hyvät markkinat. Milloin mikäkin virallinen valvontakoneisto saa esittää heikkiksen roolia, siis sen melodraamallisen osapuolen, joka taipuu helpoiten pahisten viettelyksille, joko byrokratiansa vuoksi tai mahdollisuutena vahvistaa omaa asemaansa. Vaikka vakavin paha esitetään valtakunnan ulkopuolelta tulevana, dramatiikka syntyy, jos on syntyäkseen siitä, mihin heikkikset taipuvat. "Olen CIA:sta. Jotain menee aina pieleen." Edward Zwickin elokuvassa "Poikkeustila" syntyy. Metallinsinisten paranoialeffojen joukossa "Poikkeustila" on poikkeuksellisen tiheätempoinen ja antaa jopa etnisemmän kuvan Yhdysvalloista kuin tämän lajityypin keskiverto. Elokuvassa näkyy vanhojen agenttileffojen eleganssia, Euroopan kartalla pelattu kylmä sota vain on siirretty USA:n sisäpuolelle. "You gotta love that move", ihastelee poliisi vastapuolen tekemää siirtoa, vaikka vastapuoli on vielä identifioimatta, onko kyseessä omien byrokratialtaan heikko osasto vai pahisten joukko. "Poikkeustilan" draamallinen tyylikkyys piilee siinä, että heikkoja byrokraatteja löytyy heitäkin kahta lajia: yli-innokas tarkkailu ja ylivarma militaristi. Hyviksiä edustaa mustaihoinen FBI:n päällikkö, jolla on lähimpänä apurinaan sympaattinen muslimi ja sihteerinä aasialainen neito, rintama-apua löytyy naapuriviraston naispuolisesta pomosta. Onko moista aiemmin nähty amerikkalaisessa toimintaelokuvassa? Ja elokuvan nähtyänne pysähtykääpä miettimään sitä ihan viimeistä kuvaa, millaista symboliikkaa siihen latautuu... Lisäksi "Poikkeustila" ottaa tosissaan sen kysymyksen, miten käy jos Israel muuttuu New Yorkiksi ja ulkopolitiikassa tehdyt virheet muuttuvat sisäpoliittisiksi ongelmiksi: miten hyvisten ja heikkisten edustamat valvontavirastot (FBI, CIA, armeija) sitten ratkovat välejään? Pommien uhkaama metropoli on esitetty yhtä totisesti kuin "Die Hard III:ssa", ja suomalainen katsoja voi ottaa kiksinsä etäännytetystä kauhusta: suuren maailman metropolit ovatkin pian muistomerkkejä, jotka murskataan yhtä varmasti kuin jokainen muukin historian monumentti. Harvoin jos koskaan on poliisitrilleri laajennettu tällaisiin katastrofielokuvan mittasuhteisiin. Tosin tankit Brooklynin sillalla ja Bruce Willis baretissa on samalla naurettavuuden scifi-rajoilla kuin Äärirajoilla-sarjan jaksot. Mitään poliittisesti fiksua asiasta ei tämän lajjityypin keinoin saada kerrotuksi, eikä katsoja sitä odotakaan. Amerikkalaisen yhtenäiskulttuurin ja etnisten vähemmistöjen välille tarvitaan välittäjäksi naishahmo, jota toistamiseen syyllistetään välittäjäroolistaan: muistatkos keiden kanssa makaat tässä poliittisessa pelissä. Myös uskontojen osuus politiikassa esitetään yhtä simppelisti kuin missä tahansa toimintafilkassa; Persianlahden sotaa auki rutannut "Kolme kuningasta" on tähänkin verrattuna suorastaan humanistinen elokuva. Ja silti "Poikkeustila" on lähtötilanteeltaan sillä tavoin rankempi, että tämän elokuvan ja "Kolmen kuninkaan" pohjalta voi olla luvassa poliittisestikin monipuolisempia tarinoita. Se ei tietenkään merkitse että elokuvat olisivat etnistä alkuperää kunnioittavampia, mutta mikä tarkkuudessa menetetään, se paranoiassa voitetaan. Lopulta nykymaailman monikulttuurisuus on ainoa kirkas kuva mitä voidaan esittää ja paranoia joudutaan vieraannuttamaan kylmän sodan oireiksi. "Ja J. Edgar Hoover kulki mekossa", kuitataan jo tässäkin filmissä. "Poikkeustilan" tehokkuus perustuu siihen, miten valvontalaitteet osoittautuvatkin kauhun välittäjiksi eivätkä turvallisuuden takaajiksi. Tehokkain kohtaus ei perustu enää takaa-ajolle vaan välineiden läsnäololle: pommilla ja kännykällä ei lopultakaan ole paljon eroa siinä, mitä ja miten ne edustavat. Näyttelijät ovat ykkössarjaa mutta aika kuluneita näin (kokonaisia) edustaviin rooleihin: Bruce Willis kenraalina, Denzel Washington FBI:n pomona, ja Annette Bening CIA:n ykkösagenttina, mutta tuovatpahan suuren yleisön kannalta tähtiuskottavuutta filkkaan. Koska tästä filkasta puuttuu katutason näkökulma, olisi tarvittu juuri katu-uskottavampia, arkisemman ja byrokraatin oloisia näyttelijöitä. Washingtonissa sellaista karismaa on, Bening on pelkästään huvittava; sama kun pistettäisiin Sharon Stone esittämää Golda Meiriä. Ja edes pari kommenttia siitä, miten likaista on Israelin pakkopeli Jordanin rannoilla, olisi ollut myös paikallaan. Sen sijaan ei sanallakaan vihjata siihen yhteyteen, että New Yorkissa on enemmän juutalaisia kuin Israelissa yhteensä. Nyt vain arabit saavat toimia yhdistävänä tekijänä Lähi-Itään. -- M.G. Soikkeli Videolta 11.05.2001 Soikkelin elokuva-arkisto