================================================================ Lyhyesti: jos katsot yhden leffan vuodessa, "Priest" on täkysi. Perinteisistä asetelmista yksilö/yhteisö, usko/kirkko, normaali/epänormaali se saa homoromanssin juonella irti enemmän kuin moni sosiaalisesti tiedostava elokuva. "Priest" kuvaa käytännöllisesti sosiaalista rakennetta, jonka katoaminen saa meidät hukkaamaan moraalisen vastuumme: seurakuntaa. Ainoastaan moraalisessa yhteisössä rakkaus, nöyryys ja anteeksianto ovat tekoja, eivätkä oman haluamisen esitystapoja. ================================================================ "You raised the dead. You cured the sick. How could you with that kind of power know what I'm going through right now?" "Priest" on kansan- ja kokoperheen elokuvaa parhaimmillaan, syvällinen ja kevyt. Ei mitään niin henkilökohtaista ja spirituaalisen raskasta kuin Kieslowskilla, eikä myöskään tiskirättirealismia Ken Loachin tapaan. Jos pidätte Graham Greenen romaaneista, asetelma on tuttu ja mieltä nostattava. Hyvä voittaa pahan myös 1-1, koska tasapelin mahdollisuus riitää kertomaan, ettei yhteiskuntamme ole vielä ihan yksilöpärjääjien viidakko, vaan tunnemme jotain vastuuta ja närkästystä nähdessämme epäoikeudenmukaisuuden toteutuvan valtarakenteiden takia. "Priest" kertoo enemmän meidän ajastamme ja tuntuu realistisemmalta kuin viime vuosien suomalaisetkaan elokuvat. Syynä tähän ei ole skandaalinmakuinen juoni, homopapin lankeamukset ja kiirastuli. "Priest kertoo kaiken aikaa enemmän ihmisten yhteisöstä kuin yhden esimerkkityypin vakaumuksesta ja heikkoudesta - ihan kuten Uuden testamentin parhaat kohtaukset. "Priest'issä" on pieni joukko mielenkiintoisia sivuhenkilöitä. Leffa ei silti ole kollektiivikuvaus, edes sellaisessa pienessä piirissä kuin Ken Loachin sosialistiset perhedraamat, sillä "Priestin" yksityiskohdissaan älykäs käsikirjoitus vertaa yksittäisten ihmisten rohkeutta, haastaa yksittäisissä ihmissuhteissa tehtäviin moraalisiin ratkaisuihin. Se näyttää täydelliseen välinpitämättömyyteen sisältyvän pahuuden ja täydelliseen muille omistautumiseen sisältyvän epäilyksen taakan yksittäisen persoonan kohdalla, mutta kukaan ei olisi pahis tai hyvin ilman yhteisönsä mentaliteettia. Toki "Priest"-leffassa on helpotkin ratkaisunsa puhutellakseen suurta yleisöä ja se kääntyy hieman ennemmin dramaattiseen huipennukseen kuin elävässä elämässä tapahtuisi. Tämä kertomuksellinen tiivistäminen on kuitenkin pelkästään eduksi elokuvalle, koska "Priestin" tarina ottaa avoimesti kantaa myyttiseen ytimeensä, raamatun uhrikertomukseen ja siitä tehtyihin ihmisen mittaisiin versioihin, joissa Juudas on todellinen ihmiskunnan sankari, todellinen uhri ja todellinen lunastaja. Katolisen kirkon ulkokultaisuus ja jäykkyys on helppo kritiikin ja huumorin kohde sellaisenaan. Katolisen kirkon sisältä näytetyt vastakkainasetelmat tuntuvat tässäkin leffassa - ainakin suomalaiselle katsojalle - liian yksioikoisesti piirretyiltä karikatyyreiltä. Onneksi "Priest" kertoo paljon kattavammin uskonnosta ja uskosta ja taistelevasta humanismista kuin pelkästään britti- ja katolilaisessa kontekstissa. Maailmankirjallisuudessa aiheesta on kirjoitettu monia hienoja ihmisyyden puolustuspuheita, kristuksen ylimitoitettua haastetta ja raamatun syyllistävää arkkitarinaa vastaan, tunnetuimpana esimerkkinä Dostojevskin "Karamazovin veljekset"; omat suosikki ovat nuo em. Greenen romaanit. No, "Priest" ei ole yhtä filosofinen ja Suuri Tarina ihmisen osasta, päinvastoin, se tunnustaa liverpoolilaiset paikallisvärinsä sentimentaliaa säästämättä. Mutta mielestäni leffa on yhtä tärkeä ja sovittava puhe ihmisen puolesta kuin Scorsesen "Krituksen viimeiset kiusaukset"-filmissä. "Priest" on leffa joka pitäisi näyttää keskustelun herättämiseksi kouluissa ja kirkoissa ja kaikissa instituutioissa. "Priest" on Antonia Birdin, brittiläisen naisohjaajan toinen palkintoja keräävä elokuva. Yhtä suuri kunnia kuuluu käsikirjoittaja Jimmy McGovernille. Roolit on kauttaaltaan miehitetty ja naisitettu osaavilla, ympäristönsä näköisillä ja kuuloisilla näyttelijöillä; katu-uskottavan naturalistinen näyttelijäfakki tuntuu olevan brittidraaman ja -elokuvan kehittynein alue. Pääosaan kiinnitetty Linus Roache on vähän kiiltokuvamainen ja sellaisena selvästi tietoinen ratkaisu. Hän on myös ulkoisesti kristuksen edustaja tässä nykypäivän messiaskriisissä, kaunis mies ruumiiltaan ja sielultaan. Hänen keskeinen roolinsa on varsin vaativa, eikä hän pääse niin pitkälle tuntoihin roolihahmonsa kanssa, että ilo, kauhu ja kärsimys näkyisivät hänestä elettyinä. Tom Wilkinsonin roolittama punapappi näyttäytyy sitäkin vahvempana ja tukevampana hahmona nuoren papin rinnalla. "Priest" on vielä erityistä jälkiruokaa Foucault'nsa lukeneille. Tunnustuksen ja pakkodiskursoinnin historia modernin (länsimaisen) seksuaalisuuden tunnuspiirteenä saavat kärjistetyn merkityksensä, kun papin rippivala ensin sulkee ja sitten avaa suun myös oman seksuaalisuuden julkituontiin. "Priest" jakaa Foucault'n pessimismin, että vallankäyttö tapahtuu kaikkialla ja jäykistää elämän puheen muotoon, mutta sen päälle leffa jatkaa tarinaansa, jatkaa tunnustamisen dramatiikasta sovituksen arkipäivään paatoksella, jonka tekopyhyys on ihmisten keskinäisestä kunnioituksesta syntyviä tarpeellisia tekoja. Tekopyhyys on ainoa pyhyys mihin ihmiset pystyvät, mutta yhteisön sisällä siinä on aidon pyhän mielekkyys. -- ################# "Minä olen unelmien tuomari ja sinä olet rakkauden tuomari. M.G. Soikkeli No, minä tuomitsen sinut siitä, että olet unelmoinut csmaso@uta.fi hyvistä asioista, koko elämäsi kestävään työhön ja ################# kärsimykseen unelmiesi vuoksi" - O.S. Card - Soikkelin elokuva-arkisto