Prince of Persia - Sands of Time ================================ 1980-luvun kierrätyksessä on päädytty yhdistämään genrejä: on tuotemerkkihahmo tutusta tasohyppelipelistä, on aikamatkatarinaa, tuota 80-luvun suosikkiaihetta, ja on ennen kaikkea 80-luvun keskeinen esinemotiivi: JOYSTICK. Nämä kaikki on saatu sovellettua fantasiaelokuvan buumiin juuri kesäleffojen kynnykselle sopivaan aurinkopitoiseen eksoottiseen filmiin, Prince of Persia (2010). Elokuvan lävitse jahdattava esine on "ajan hiekkaa" käyttävä tikari, jota käytetään tarkalleen samoin kuin joystickiä: kontrolloidaan toimintaa sankarihahmon täydellisiin suorituksiin painamalla punaista "nappia" (jalokiveä) kahvassa ja liikuttamalla "sauvaa" (tikaria) tilannekohtaisella tavalla. Tavattoman epätasaisesta urastaan tunnettu ohjaaja Mike Newell on toiminut takuumiehenä tälle Disney-projektille, jossa tärkeämpää onkin Jerry Bruckheimer, joka on erikoistunut mahtipontisiin, ylituotettuina viihdevarmoihin filmeihin. Elokuvan alusta alkaen on selvää, että B&D-tuotanto jää tällä kertaa kauaksi edellisestä hittituotteesta, mutta erottuu sentään lukuisista videopelien filmatisoinneista, jopa siinä, että sankarihahmoa esittää oikeasti näyttelemistaitoinen henkilö, Hollywoodin iättömästi komein miestähti Jake Gyllenhaal. Muut roolitukset ovatkin tuskallisen rutiinimaisia, tusinasuorittajaksi muuttunutta Ben Kingsleytä myöten. Sietääkin ihmetellä, miten poliittisesta korrektiudestaan huolehtiva Disney on ihmisesittäjien suhteen niin patakonservatiivinen ja mielikuvitukseton, että pääosien esittäjät muistuttavat kalpeita anglosakseja, koristeena brittienglantia päästelevä pisamainen Gemma Arterton. Vaan eipä tällaisessa action-rytistyksessä näyttelemistä juuri tarvita, ja mitä pidemmälle filmi etenee, sitä vähemmän siihen on satsattu mitään muitakaan ihmisresursseja. Ohjaajastahan näiden B&D-tuotantojen onnistuminen ei voi olla kiinni, vaan käsikirjoituksen ja tuotannon yhteisymmärryksestä. Nyt juoneen ympätty nurinkurinen analogia, jossa muinainen Lähi- Idän valtakunta huijataan etsimään naapuristaan WMD-aseita, on esimerkki siitä, miten vähissä ovat ideat olleet, kun lähdetään sovittamaan videopeliä elokuvaksi. Satukaupungin CGI-lavasteet ovat paikoin komeat, mutta läheskään samanlaisia summia ei ole vaivauduttu käyttämään ulkokuviin kuin B&D-menestyksessä Pirates of Caribbean (2003-2007). Sankarin ainoa erityisominaisuus, tasohyppelyn taidot, sopivat toisaalta tällaisiin tiiviisiin yksipuolisiin lavastuksiin, ja stunttitemput ovatkin elokuvan varsinainen erikoisefekti. Noin muuten Marokossa kuvatut maisemat pääsevät loistamaan vain lyhyissä aavikkokohtauksissa. Btw: Helsingin Sanomien arvostelussa annettiin ymmärtää, että elokuvan juonirakenne perustuisi tietokonepelin tavoin samoihin tilanteisiin palaamiseen ja yhä isompien vastustajien kohtaamiseen: "Dastan ja Tamina kohtaavat samat haasteet yhä uudestaan ja uudestaan, vain mittakaava kasvaa." Tämä sentään ei pidä paikkaansa, niin kaavamaisen yllätyksetön kuin filmi muutoin onkin. -- M.G. Soikkeli Tampereella 26.5.2010 Soikkelin elokuva-arkisto