Profeetta (2009) =============== Vuoden 2008 vaikuttavimmat elokuvat olivat kuvauksia rikollisen maailman sisäpuolelta: "Felon", "The Escapist", ja ennen kaikkea "Gomorra". Rikollisten maailma tarjoaa realismille tiukemmat puitteet, joita ohjaajat tuntuvat arvostavan, vaikka tarina sinänsä olisi kovinkin tuttu tai vankilafilmien genreperinnettä noudattava. Ehkä yhteiskuntaa pienoiskoossa ei voi enää lähestyä muulla tavoin, kun muut genret ovat ottaneet maisemakseen kodit, kadut ja koulut. Ja vastaavin perustein voi todeta, että ranskalainen "Profeetta" on vuoden 2009 vaikuttavin elokuva siinä, miten se pyrkii yhtä aikaa kahdenlaiseen realismiin: genrekonventioiden mukaiseen juonta kiihdyttävään realismiin sekä dokumentaarista ilmaisua käyttävään ajankohtaisuuteen. Liekö moinen yhdistelmä muutoin onnistuisikaan kuin rikosfilmin avulla - ja muualla kuin Ranskassa. "Profeettaa" katsoessa oivaltaa, että vankilafilmithän ovat aina olleet mafiaelokuvien spartalainen alalaji ja ranskalainen gangsterismi paljastanut totuuden amerikkalaisista jännitysgenreistä. "Profeetta" on vankilafilmin estetiikassa niin pienimuotoinen, että sen yksinkertaiset ainekset vankien arjesta alkavat toistuessaan muistuttaa pyhän elementtejä. Suljetun yhteisön murtava ulkopuolinen on tosin ennenkin vankilafilmeissä korotettu messiaaniseen asemaan (Lucky Luke, Yksi lensi yli käenpesän). "Profeetassa" sekä realismi että metafysiikka syntyvät kilpailevista uskonjärjestelmistä. Kristillistä uskonperintöä edustaa patavanhoillinen, maanpäällistä patriarkkaa kunnioittava korsikalainen mafia. Islamilainen uskonperintö esitetään sitä vastoin veljeskuntana. Edellinen järjestelmä tarjoaa sitä suurempaa valtaa mitä enemmän ihminen alistuu, jälkimmäinen taas sitä suurempaa vapautta mitä enemmän ihminen luopuu jo saavuttamastaan. Hienointa "Profeetassa" on päähenkilön opintien kuvaus. Tarinahan on sikäli kuin periranskalainen satu, että susimaisten ihmisten kasvattamasta nuorukaisesta tulee eräänlainen moraalinen eläin. Hän oppii nopeasti useita kieliä, koska hänen ympäristönsä vankilassa on niin karu, jokainen kulttuurinen merkki osa sen luontoa. Kun 'profeetta' pääsee ulos vankilastaan, hän edelleenkin osaa lukea ympäristönsä enteitä, herkkyydellä jonka maagisuutta ei mitenkään selitetä. Pyhyys on kykyä tulkita maailma merkkeinä. Ranskalainen elokuva tuntuu kerta kaikkiaan lähestyvän maailmaa laajemmasta perspektiivistä kuin muualla uskalletaan. "Profeetan" kaltainen filmi ei voisi syntyä kuin elokuvakulttuurissa, jossa rikostarinat ovat arvostettu genre juuri siksi että ne ovat aina enemmän kuin realistiset aineksensa. Pelottavan aidon oloisten näyttelijöiden vastapainona on rohkeasti fiilistelevä ääniraita: yksinäistä kokemusta tukeva heleä instrumentaali ja joukkosielun liikkeitä taustoittava rokkenroll. K-15 -rajoitus tälle elokuvalle on kyllä liian vähän, siitäkin huolimatta, että raadollisin väkivallan kuvaus keskittyy yhteen kohtaukseen joka on ihan perusteltu 'profeetan' valintana siirtyä tahdottomasta elämästään petojen yhteisöön. "Profeetta" on yksinkertaisesti tarpeeton teini- ikäisille. He tietävät edelleen, vaistomaisesti, ne opetukset, joita tämä elokuva pyrkii propagoimaan. Pitää olla kuitenkin vähintään parikymppinen elämänvuosiltaan, jotta "Profeetan" kaltainen elokuva pakottaisi pohtimaan näkemäänsä. Ja lohdutonta propagandaahan tämä on, samalla kun taiteena arvonsa osoittanutta. Uskontojen törmäyksestä ei "Profeetta" taida luvata muuta kuin ehdotonta rajanvetoa läpi länsimaisen yhteisön, mutta ihmisluonteen mukautuvuudesta ja perheen tarpeesta se antaa samalla optimistisen, ideologioista riippumattoman kuvan. Lisäksi se raja, jonka ylitse ihminen pakotetaan vankilan kaltaisessa koneistossa, on riippuvainen kulttuurista, ei ihmisluonnosta. Rikollinen / rituaalinen verenvuodatus siirtää vain sellaiselle pyhän alueelle, jonka merkkejä ihminen opetetaan lukemaan - hänestä tulee vain ja pelkästään yhteisönsä oloinen profetoija. -- M.G. Soikkeli Tampereella 22.3.2010 Soikkelin elokuva-arkisto