============================================================== Lyhyesti: "Puhu hänelle" on Almodovar-filmi sentimentaalisista miehistä ja heidän kasvinkaltaisista naisistaan, ystävyydestä, jonka lähtökohtana on kauneuden rakkaus ja ehtona usko ihmeisiin. Hyvin surullinen viuluilla raskautettu tarina, jossa värit hehkuvat tutusti ja teatteri on totuus elämästä. ============================================================== "Puhu hänelle", keho(i)ttaa mies miestä, sanoo niin kuin mies miehelle eli vertaisryhmä jössikälle. Vaikkei juuri muualla niin edes Almodovarin elokuvissa jössikätkin voivat oppia jotain elämänsä aikana, jopa parisuhdepuheen itseisarvosta, joka sentään on nähty miesten perisynniksi, joskus suomalaiseksi sellaiseksi. "Puhu hänelle" -elokuva ("Hable con ella", 2002) onkin varmasti ovelimpia elokuvia mitä on tehty miesten ja naisten kyvystä puhua toisilleen, eritoten kun kyseessä ovat sentimentaaliset miehet, ne jotka rakastavat rakkautta, kyynelehtivät naisen kuvan edessä, koska voivat käyttää kuvaa haluamallaan tavalla. Vaikenevatko miehet eri tavoin eri kulttuureissa? Eri kielialueiden hiljaisuuksia on toki tutkittu, mutta näiden hiljaisuuksien sukupuolittuneisuudesta ei liene tarkempaa asiantuntemusta. Romanttisessa hiljaisuudessa tai änkytyksessä peukalosääntönä on nostalgian ylivoimaisuus: hiljaisuutta ei voi ylittää, koska oma tunne katkeaisi, tunteen ylenpalttisuus on tärkeämpi kuin se mihin tunne kohdistuu. Miehisten haikailijoiden nostalgiaa on harjoitettu Suomessa eritoten iskelmän tahdeissa, "Kertokaa se hänelle", laulaa Mauno Kuusisto ja Aki Kaurismäen elokuvissa miehet ovat sitä sympaattisimpia mitä vähemmillä ynähdyksillä he selviävät parisuhteesta. Almodovarin elokuvassa käsitellään rakkauden ja kaipauksen puheettomuutta, mutta ennen kaikkea nostalgiaa jota miehet harjoittavat naisten kautta: naisten unihahmojen palvontaa, baletin tai härkätaistelun näyttämöllä tanssivia naisia, jotka asettavat kehonsa julkisuuteen eksoottiseksi kohteeksi: tanssija ja naispuolinen matadori. Juoni suorastaan ylikiihdyttää siihen hetkeen, jossa molemmat naiset ovat koomassa ja miehet, Benigno ja Marco, valvovat heidän ruumiidensa äärellä. Ikävää jota "Puhu hänelle" käsittelee on kiusaus tulkita erityisen espanjalaiseksi. Esimerkiksi puutteen semiotiikalle ("Kuolemattomuus", "Kiireettömyys", "Tietämättömyys") omistautunut Milan Kundera on huomauttanut, että espanjassa 'anoranza' (kaipuu) tulee katalaanin kautta latinan sanasta ignorare, olla tietämätön, joten nostalgia tarkoittaisi espanjalaisessa kontekstissa tietämättömyyttä. Almodovarin elokuvan tapauksessa kaipuun kohde ja tuskan aihe ei ole kaukainen kotimaa vaan kaukaiseksi muuttunut nainen. Kun patriarkaalisissa kulttuureissa harjoitettujen myyttien mukaan mieserityisesti on mahdotonta ymmärtää mitä naisen mielessä tapahtuu, niin koomaan vaipunut nainen on muuttunut arvoituksensa näköiseksi, jättänyt jälkeensä pelkän kehon jolle mies voi puhua. Kehosta tulee media jota mies voi ymmärtää paremmin kuin naista kehon "sisällä". Almodovarin elokuvan viehätys on siinä, että miesten pakkomielteisyyteen suhtaudutaan lempeän ironisesti, ja jos oikein A-fani olisi niin uskoisi että koko se perkeleellinen viulunvingutuksen määrä elokuvan taustana on pitkälle venytettyä ironiaa. Vaan jos ei ole niin ei tästä elokuvasta kauheasti innostu. Miehistä sentimentiaa Almodovar lopultakin ylistää esteettisenä ja uhrautuvana elämänasenteena, joka rikollisuudestaan huolimatta on ilmeisesti yhtä pyhää kuin "Matador"-filmin (1986) raiskaajalla. Freudilainen ihmisen sisäisyyden mystifiointi on toisaalta Almodovarilla pilkan kohteena, ehkä myös espanjalainen machismo, sikäli kuin nainen matadorina kelpaa jonkinlaiseksi kunniaa tekeväksi parodiaksi. Miestä ei saada selitetyksi sen paremmin terapiassa kuin kansallisen kulttuurin machomyyteillä, vain kaipaavilla miehellä on selvä eturivin paikka maailmassa, esittää Almodovar; mykkäfilmi tarinan keskellä on tämän miestyypin uskontunnustus. "Puhu hänelle" -filmin yksittäiset kohtaukset ovat lumoavan kauniita ja Almodovarin värimaailma on välähdys jostain teatterimaisemmasta todellisuudesta omamme rinnalla - niiden vuoksi tämäkin on todentotta "pakko nähdä" -kategoriaa, vaikka pariin edelliseen Almodovar-filmiin verrattuna se jättää kylmäksi sekä epämääräisellä ajallisella loikkailullaan että liialla selittelyllään niissä kohdissa kun katsoja juuri odottaisi sen etenevän reippaasti johtopäätöksiin. "Lihan värinä" -elokuvassa (1997) tarina eteni yhteiskuntaan kotiutumisen tematiikassa hyvin lähellä ihmisten arkea ja oman aikamme yhteiskuntaa, "Kaikki äidistäni" (1999) taas oli surumielisyydestään huolimatta yhtä raisu ja identiteetin vaihtoehtoja pohdiskeleva kuin Almodovarin vanhemmat filmit; "Puhu hänelle" on kuin seisovaa vettä näihin molempiin verrattuna. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 21.10.2002 Soikkelin elokuva-arkisto