"The Queen" (2006) ================== Kun kansat muuttuvat tuotemerkeiksi, niiden keskuudessa ylivoimaisessa kurssissa ovat englantilaiset. Stephen Frears on tehnyt useitakin elokuvia englantilaisuuden ilmeisimmistä tunnusmerkeistä, mutta vasta "The Queen" tuo kuninkaallisetkin kuolevaisten tasalle, keskiluokkaa keskiluokkaisemmasta pääministeristä nyt puhumattakaan. "The Queen" kannattaa nähdä jo aiheenvalintansa ansiosta, joskaan suurella kankaalla sillä ei ole erityistä tarjottavaa, niin rauhallisesti Frears on käsitellyt spektaakkelimaista aihettaan, kuninkaanhuoneen omituista suhtautumista rahvaanprinsessaksi muuttuneen Diana Spencerin kuolemaan. Katsojasta riippuen elokuva tarjoaa toki melodramaattisia nyyhkyaineksia veijohietala-luonteille, mutta ihan riittävästi katsottavaa meille aikuisillekin ihmisille. "The Queen" on erikoinen yhdistelmä poliittista satiiria, lähihistorian dokumentointia ja kamaridraamaa. Sen herkkuna ovat erinomaiset näyttelijävalinnat, jotka paitsi tuovat uskottavuutta arvovaltaisille hahmoille myös herättävät sen tutun tunteen, että vain britit voivat saada aikaiseksi tällaisia elokuvia - ja tällaisia skandaaleja. Oma suosikkini ei suinkaan ole Helen Mirrenin taitavasti esittämä kuningatar, vaan pieneen rooliin pakattu rouva Blairin hahmo, jonka ruumiinkieli (etenkin alussa kuningattaren vastaanotolla) kertoo enemmän suhtautumisesta jäykän ylähuulen aristokratiaan kuin mitkään filmin repliikeistä. Eikä hän ole mikään bimbo, kuten keskustelusta miehensä kanssa osoittaa, vaan se varsinainen todellisuusprinsiippi demaribimbon miehensä rinnalla. Draamaksi kelvatakseen ja sellaisena kestääkseen "The Queen" sisältää aivan liikaa hahmoja ja mielenkiintoisia sivuhenkilöitä, sellaisiakin, joiden osuutta odottaa nousevaksi. Omituisin 'unohdus' tältä filmiltä on prinssi Charlesin osuus. Hänen suhteensa äitiin ja julkisuussirkukseen jää lopultakin ratkaisematta, mutta toistuvat viitteet tamppooniprinssin säikkyyn luonteeseen ja salamurhapelkoihin antavat odottaa, että jotain vielä tulisi vastaan. Nyt filmi tekee draamansa keskittymään elämästä vieraantunen kuningattaren ja omaa vieraantumistaan pelkäävän pääministerin kamppailusta: miten reagoida kansalaisten suureen suruun prinsessa Di'n kuoleman johdosta? Tuskin mikään olisi johtanut kuningashuoneen lakastumiseen edes kaukaisessa lähitulevaisuudessa, kuten filmissä esitetään panokseksi, mutta jotain tärkeää tämä filmi saa oikeastikin dramatisoiduksi englantilaisesta yhteiskunnasta, jossa joillakin on enemmän tasavaltaa kuin toisilla. Henkilökuva kuningashuoneen jäsenistä on enimmäkseen kuin "Sylkiäiset"-sarjaa katsoisi, kaikki näyttää koomiselta mitä vuosisadan verran maailmasta vieraantuneet monarkit tekevät tai sanovatkin. Hyvässä elokuvassa on kuitenkin aina jotain hieman selittämätöntä ja tässä kuningattaren luonteelle avautuu selittelemätön selitys erään metsästysretken teuraasta, joka sopivasti muistuttaa muihin kruunupäihin kohdistuneesta ajojahdista. Sääli vaan, että pääministeri Blairista tehdään pelkkä juoksupojan hahmo tähän kuninkaalliseen luonnekuvaan verrattuna. Paljon syvemmän ja armottomamman luotauksen hän ansaitsisi. Musiikin ansiosta tämän elokuvan jaksaa katsoa toiseen kertaa, ihmetellen ja ounastellen jotain tummempaa teemaa kuvakerronnan alla. Niin jännittävästi musiikki luotsaa tätä filmiä mahtipontisen ja kepeän välimailla. -- M.G. Soikkeli Budapestissa 12.2.2007 Soikkelin elokuva-arkisto