================================================================= "Rakastunut Shakespeare" on viihdedraamaa parhaimmillaan: romanssia ja komiikkaa sovitettuna näyttävästi pukudraamaan, näpäkkää dialogia, jossa loistaa aiheelle omistautuminen, sekä simppelin tuttu tarinakaava. Jos yleensä suosit teatteria elokuvan edelle tai katsot yhden leffan vuodessa, niin tässä on täkysi; jopa Gwyneth Paltrowin osalta perun miltei kaikki pahat puheeni. ================================================================= "You kiss by book!" Tunnistatteko tämän elokuvan (Hollywood)kaavastaan: 1) bändi kootaan instrumentti ja soittaja kerrallaan, 2) sitten harjoitellaan, vietetään muutama kaunis tuokio oman taiteen taitamista ja asiantuntemusta ihastellen, romanssisivujuonta kehitellään sivussa; 3) seuraa käänne: bändi ei löydä keikkapaikkaa, koska viranomaiset ovat radikaaleja pystymetsäläisiä vastaan - sen sijaan romanssi kokee täyttymyksensä, kun nainen (tai jokin muu "sisäisesti" ja "spontaanisti" ymmärtävä taho) suo sympatiaa eli sylinsä sielukkaimmalle miehelle; 4) lopulta kuitenkin ollaan ensimmäisellä oikealla keikalla ja kaikkien taidot loistavat oikealla kohdallaan, yleisön kanssa vietetään sellainen esittämisen ja ymmärtämisen harmoninen tähtihetki kuin millaista toivotaan elokuvan ja sen saaman yleisön välillä; 5) bändi hajoaa jostain olosuhteisiin liittyvästä syystä, mutta sitä nostalgisoidaan jo samalla kun jäsenet lähtevät teilleen. Onko kaava pelkästään dollarin värinen? Kyllähän leffat kuten "Commitments" (1991) tai jopa "Bandits" (1997) täyttävät kaavan siinä kuin "Blues brothers" (1980), ja sopii muistaa miten sama homososiaalinen kaava elää muissakin lajityypeissä: bändin sijaan rankalle keikalle on menossa pyssymiesten poppoo ("Silverado") tai teatteriseurue ("Chorus line"). Myös "Rakastunut Shakespeare" (1998) toimii tarkalleen samalla kaavalla, eivätkä elokuvan tekijätkään ole yhtään peitelleet sen anakronistisia yhteyksiä nykypäivän liukuhihnaviihteeseen ("Nykypäivänä Shakespeare olisi Spielberg", esitti toinen käsikirjoittajista vähemmän kuin omaperäisen näkemyksen). Harvasta elokuvasta voi sanoa, että se toimisi ilman lavasteitakin, toimisi dialoginsa tuottaman tarinan ja hahmojen varassa. Niin älykkäästi ja hauskasti "Rakastunut Shakespeare" rinnastaa historiallisia hahmoja Shakespearen tunnetuimpaan draamaan, "Romeoon ja Juliaan". Tässä elokuvassa 1500-luvun lopputunnelmia komistava ja kurjistava lavastus toimii tasapainossa draaman kanssa, siinä määrin, että lavastemaisuudella osana lajin peruskuvastoa voi vitsailla: "seuratkaa tuota venettä" -kohtaus viittaa siihen miten dekkareissa taksit ovat yhtä 'luonnollistunut' osa ympäristöä kuin brittiläiseen aatelisleffaan liittyvä veneily. Tyyliltään "Rakastunut Shakespeare" on eräänlainen kansanomaistettu versio (Tom Stoppardin niinikään käsikirjoittamasta) "Rosencrantz ja Guildenstern ovat kuolleet" -hupailusta (1990, jonka Stoppard myös ohjasi). Historiaviihteestä tykästyneille katsojille, jopa sille 12-15 -vuotiaalle tyttölaumalle joka märkii "Titanicin" jäljiltä, voi silti suositella jälkimmäistä leffaa, ja toisinpäin. "Rakastuneessa Shakespearessa" metafiktiivinen vitsailu vain on korvattu perinteisemmällä brittiläisellä huumorilla: ristiinpukeutumisella, taiteilijaluonteiden hupsuudella, puritanismin puberteettisella härnäämisellä. Veteraanikirjoittaja Stoppard on kyllä syntyjään tsekki, mutta kenties hän sitäkin vapaammin osaa käsitellä brittien perintökalleutta? "Romeon ja Julian" yhdistäminen Shakespearen omaan henkilöön ei ole mikään neronleimaus sinänsä, mutta historian ja näytelmän valmistelun yhdistely on toteutettu suurella ymmärryksellä: siinä romantisoidaan virne suupielessä sekä teatterintekemistä että nuorten ihmisten eroottista valmiutta. Lennokkaiden kokkapuheiden, vilkaseleisten näyttelijöiden ja uskottavien sivuhahmojen ansiosta puskafarssi muuttuu ajattomaksi komediaksi, jossa hyvä sydän saa palkkansa ja ... niin, jotain ihan omaa runollista sanottavaa tällä elokuvalla on rakastavaisista. Sen voisi muotoilla motoksi "rakkaus on luomista eikä luopumista", mutta muilla katsojilla voi olla omat tulkintansa. "Rakastunut Shakespeare" on eräs täydellisimpiä elokuvia, mitä olen nähnyt. Sain siitä samanlaiset kiksit kuin "Englantilaista potilasta" (1996) katsoessa: arvaan kyllä _mitä_ tapahtuu seuraavaksi, viihdyn perinteisen tarinakaavan edessä, mutta on suunnattoman kiinnostavaa nähdä _miten_ seuraavaksi tapahtuva esitetään. Nämä elämykset ovat antoisia siksikin, että elo_kuvallinen_ kerronta oli melko tavanomaista näissä molemmissa leffoissa. Kuvien virta ei konstaillut irrallaan tarinasta kuten Peter Greenawayn historiallisissa elokuvissa eikä maalaillut sillä harvinaisella taidolla, jolla James Ivory onnistui muutamassa teoksessaan ("Hotelli Firenzessä", "Maurice", "Talo jalavan varjossa"). Mitä negatiivista voisi sanoa näin aurinkoisesta elokuvasta? No, ainakaan en sijoittaisi puntiani likoon pääosassa säntäilleen Joseph Fiennesin seuraavasta roolista (liekö sukua "Englantilaisen potilaan" Ralph Fiennesille?). Pidän kyllä vikkeläjalkaisista, Errol Flynn -tyyppisistä hahmoista, mutta tämä Shakespeare on vaihtanut pääkallon piikkareihin. Sonettikin syntyy 28-vuotiaalta näyttelijältä enempi adrenaliinilla kuin sydänverellä raapustaen. Jotain kireänaamaisen liioiteltua siinä runouden palossa on... Toisaalta, kukin aikakausi luo näköisensä Shakespeare- tuotemerkin; ehkäpä seuraavaksi sovitetaan kuningasnäytelmistä ekologisesti oikeoppisia versioita, joissa metsä ei kävele ja valtakunta pelastetaan hevosen eikä kuninkaan tähden. Pelkkää hyvää voi sanoa "Rakastuneen Shakespearen" muusta tiimistä. Jopa Gwyneth Paltrow yllätti hehkullaan ja herkkyydellään, vaikkei häneltä toisaalta vaaditakaan enempää kuin hyvin perinteinen, runosydämisen neitosen roolityö. Judi Dench tekee pienen mahtiroolin kuningattarena, mutta kai vanhaksi aatelisrouvaksi löytyisi muitakin brittejä? Jopa seuraneidit ovat vakiokalustoa, tietää IMDb:n triviaosasto: "The actresses who play the ladies in waiting to Queen Elizabeth (Judi Dench) are the same actresses who played the ladies in waiting to Queen Victoria (also Judi Dench) in Mrs. Brown (1997)." Muissa "..Shakespearen" sivurooleissa nuoret ja vanhat miehet tekevät pieniä hauskoja karakteereja, joissa ei ole yhtään liikaa komiikkaa ja juuri sopivasti teatterinteolle omistautunutta kevytmielistä hartautta. Mutta tarina ja dialogi se on joka tässä leffassa houkuttaa näkemään uudestaan. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 26.2.1999 Soikkelin elokuva-arkisto