========================================================= Lyhyesti: "Rakkauden jumalatar" on totuttua heikompaa Woody Allenia, jonka My fair lady -tyyppinen naureskelu huoran tyhmyydelle ei ole kovinkaan sukkelaa ja niin ironista kuin yritetään. Leffa on parhaimmillaan milloin pääroolittava Allen itse on poissa kuvasta! Matineakamaa. ========================================================= Joku muu voisi jo toteuttaa tai edes pääroolittaa Allenin ideat kuin Allen itse, sillä hän saattaa toistaa edellisten elokuvien asetelmia väsyttävyyteen asti, eikä näytä itse enää tajuavan (tai muistavan?) mikä on ollut parhainta sellaisissa helmissä kuin "Annie Hall" (1977), "Manhattan" (1979) tai "Rikoksia ja rikkomuksia" (1989). Hyvät sivuhahmot tarkasti luonnetta rakentavine ykkösnäyttelijöineen menevät aivan hukkaan, kun Allen on kiinnostuneempi esittelemään itseään hauskoissa tilanteissa. Miten käy eläkeläisen ilotytön luona? Kuinka vanha Woody selviää jälleen kerran gangstereista? Aina vaan vähemmällä yrittämisellä, näyttelijänä tai käsikirjoittajana tai ohjaajana. Allen on ainoa ohjaaja jolta olen nauhoittanut kaiken televisiossa näytetyn. Vuosi vuodelta katson kiinnostuneemmin Allenin synkkiä elokuvia kuin iloisia, ja suosikissani "Annie Hall'issa" viehättää yhä enemmän sen väistämätön surumielisyys kuin älykköjen hupsuttelu. "Rakkauden jumalattaressa" ("Mighty Aphrodite") Allen on satunnaisen hauska ja väkinäisen vakava, mutta mikä pahinta, leffan kolminkertaisessa parisuhdeasetelmassa - parisuhteiden rinnastaminen on ollut varmasti kiehtovinta mitä Allen on voinut tarinoillaan maailmalle antaa - ei ole juuri mitään kiinnostavaa, koskettavaa tai haastavaa. Allen on tällä kertaa valmis vaihtamaan viihteelle milloin tunnelma uhkaa kypsyä ihmisymmärtämystä kysyväksi eli milloin se on valmis haastamaan kertojansa ja yleisönsä: mitä tapahtuu seuraavaksi. "Rakkauden jumalatar" alkaa tuntua raskaalta Allenin saarnalta siinä vaiheessa, kun teema näyttää painottuvan Allenin omaan elämään ja adoptiohuoliin. Sanomallinen lasti seisoo siinä, että kaikki maailman lapset ovat kaikkien aikuisten rakastettavissa - ja kaikki naiset jonkun miehen lemmittävissä. Kamalaa kyllä, juonen käännekohta on juuri siellä missä sen ei luulisi olevan eli kiltin ilotytön housuissa. Jep, Allen kertoo Oidipuksen tarinaa, jossa isä alkaa huolehtia poikansa puolesta tätä odottavasta kompleksista, mutta parisuhteet ovatkin pelkkiä parittelu- ja huoltosuhteita. Rohkenisin väittää, että "Rakkauden jumalatar" on kylmin, vaikkei kuitenkaan tylsin Allenin elokuvista (eniten haukotuksia ovat sittenkin suoneet jotkut vanhat komediat kuten "Bananas - minä ja vallankumous" (1971)). Woody Allenin tunnelmallinen New York ei jaksa aina viehättää, eikä Allenin parisuhdepsykologia huvittaa, ja joskus yhdistelmä yökerhojazzia ja amerikkalaisia intellektuelleja tuntuu olevan netäämpänä Elämästä kuin mikään muu leffan alalaji. Helena Bonham Carter on vaihteeksi sypäkän taiteilijavaimon roolissa, mutta ei pääse esittämään muuta kuin söpöstelyn ja epävarmuuden tunteita. Mira Sorvino esittää New Yorkin lupsakkainta huoraa ja saisi roolistaan irti paljonkin yllättyvää sydäntä esittäviä hetkiä, jollei Allenin nössöily pakottaisi häntä kanaemoksi; Sorvino on muuten esiintynyt tämän Allen-leffan jälkeen oikeastikin pornoleffassa "Tales of Erotica" (1996, sekä esittänyt Marilynia tuoreessa tv-leffassa!). Well, miessivurooleissa on _vieläkin_ vähemmän tekemistä, mutta kukapa ei haluaisi pistäytyä Allenin filkkaan. Btw: Huomenna (12.9) tulee telkusta, PTV:ltä sitä toisen sorttista, Bergmanilla raskautettua Allenia, "Toinen nainen" vuodelta 1988. -- ################### "For to know nothing is nothing, not to want ######### # M.G. Soikkeli # know nothing likewise, but to be beyond # o o # # csmaso@uta.fi # knowing nothing, that is when the peace # -v- # ################### enters in, to the soul of curious seeker" ######### Soikkelin elokuva-arkisto