=================================================================== Lyhyesti: "Rita Hayworth - avain vapauteen" jatkaa suurten vankila- kuvausten perinnettä, mutta sen suuruus on enemmän tarkan kameran ja sujuvien näyttelijöiden taitoa, kuin kerrotun tarinan taidetta. Jos olet nähnyt liian monta "voitte vangita ruumiin, vaan ette mieltä" -elokuvaa, on tämäkin puuduttava kokemus. Ei mitään ihmeellistä edes Stephen King -filmatisointina. =================================================================== Useimmat vankilaleffat ovat pakokuvauksia, milloin eivät pelkkää sadismilla herkuttelua tai homoeroottisella uhkalla säikyttelyä. Myös amerikkalaiseen elokuvaan kuuluu silti muutamia komeita vankilakuvauksia, kuten "Alcatrazin lintumies" (1962), "Lannistumaton Luke" (1967) tai "Papillon" (1973). Kaikille näille elokuville on yhteistä sekin, että ne ovat ylipitkiä. Sama pätee rasittavan paljon tähän lajin uusimpaan. Ohjaaja tuntuu näissä kaikissa luottaneen liikaa sen päälle, että tiivis miljöö pitää huomion intensiivisesti henkilöissä ja elokuvan katsoja itse asiassa haluaakin kaksituntisensa kevyesti simuloituna koppikokemuksena. "Rita Hayworth - avain vapauteen" ("Shawshank Redemption") selittelee liikaa ja fraasein repliikeissään; "Toivo, kuule, se on tärkein asia maailmassa"; "Ei, toivo on vaarallista, se tappaa", jne. Päällimmäisenä kuuluu keskushenkilön kertoja- ääni, joka vielä tulkitsee katsojalle mikä oli minkäkin teon ja henkilön merkitys humanismin mittakaavassa. Kertojan ääni vakuuttaa, että kiven sisässä ei ole satuja, mutta hän osoittautuu epäluotettava kertojaksi. Tämä elokuva pyrkii luomaan ihmeen kiven sisälle, näyttämään sadun kaltaisen voiman siellä missä sitä ei olettaisi näkevänsä. Juonessa tämä onnistuu taikurin tapaan, että yksi käsi - dramatisoituneen kertojan ääni - johtaa huomion toisaalle, samalla kun toinen käsi operoi taikansa: henkilöhahmon kätketty puoli paljastuu vähitellen. Elokuva onnistuu tässä suuressa huijauksessaan, mutta ei se tosiaan novellia mittavampia puitteita tarvitsisi ollakseen kiinnostava yhden illan kertomus ja yhden henkilötyypin ideointi. Jo traileri voi pilata tämän leffan katsomisriemun, eikä leffa ainakaan toiseen katsomiskertaan houkuttele. Lisäksi "Rita Hayworth - avain vapauteen" -leffassa on muutakin älytöntä ja rasittavan kosiskelevaa kuin pliisusti tunnelmassaan nouseva juoni ja tollo nimisuomennos. Maailmankuvaltaan se haluaa vakuuttaa, että jokaisessa järjestelmässä ja instituutiossa pitää olla yksi soturi, yksi pappi ja yksi diileri. Koska vankilassa nämä kaikki miehiset roolit ovat vaillinnaisesti edustettuja, tarvitaan joku edustamaan kerralla kaikkia: diilaamaan uskoa ja toivoa kuin pappi ja pitämään asemastaan kiinni kuin soturi. Jos sen maailmankuvan nielee, nielee vaikka soraa - ja tämän elokuvan tarinan. Mikä tahansa instituutio on ihan kiva, jos löytää oman paikkansa, todistelee tarina. Shawshank-vankila alkaa näyttää jälkeenjääneiden collegelta, jossa vastakkain ovat oppilaiden neuvokkuus ja opettajavartijoiden vaatima kuri. Puuttuu vain, että pankkiirigeologista tulisi samanlainen maailmankuulu kivensisäinen veroasiantuntija kuin "Birdman of Alcatraz" oli omalla alallaan. Läheltä liippaa, ettei tarina sellaiseksi yllykin; lintumies sentään hiippailee sivuhenkilönä! Alkuperäinen nimi "Shawshank redemption" viittaa tarkemmin tarinan luonteeseen kollektiivikuvauksena. Päähenkilö on sittenkin enemmän "Cool hand Luke"-hahmo kuin eksentrikko lintumies. Ex-pankkiiri on sorrettujen messias, joka puhuu arvoituksia ja on ainoa aidosti viaton kaikkien syntisten keskellä. Tällainen travestinen kristus taas on nähty niin monena versiona Hollywood-leffoissa, että yllätyksellinen ja silti helppo loppuratkaisu tuntuu peräti raikkaalta. "Rita Hayworth - avain vapauteen" on keskeiseltä idealtaan - mitä tekee geologi kiven sisässä, mitä pankkiiri asketiassa - mukava, sellainen novellin mittainen. Stephen Kingillä ei ole mitään elämää (tai kuolemaa) suurempaa näkemystä aiheeseen, joten hänen tekstinsä valinta käsikirjoituksen pohjaksi on lähinnä yhden ylimääräisen katsojakunnan kalastelua. Kahden päähenkilön, mustan ja valkoisen, suhdetta toisiinsa ja ympäristöönsä olisi pitänyt kehitellä pidemmälle. Tim Robbins on oiva valinta lapsenkasvoiseksi pankkiiriksi, joka pimittää ässänsä viimeiseen asti, ja Morgan Freeman tekee poikkeuksellisen mietteliään näyttelijätyön jenkkileffaksi. Sivuhahmot ovat kaikki vakavasti otettavia ja se ratkaisee, että "Rita Hayworth - avain vapauteen" on edes keskitasoa parempi yritys kuvata vankila uudella tavalla. -- M G ! "Opin elämään, niin sanoakseni, sen ajatuksen kanssa etten Soikkeli ! koskaan löytäisi rauhaa enkä onnea. Mutta niin kauan kuin tiedän csmaso ! että on melko hyvä mahdollisuus saada kiinni jompikumpi uta.fi ! silloin tällöin, teen parhaani näiden suurten hetkien välillä." Soikkelin elokuva-arkisto