============================================================ Lyhyesti: "Robert-ei-saa" on pieniä julmia tarinoita ranska- laisittain, ihmisistä joilla rakkaus ja seksi eivät enää mitenkään eroa toisistaan. Leffa on viehkon häijy ja niin nopeatempoinen romanssi, että sen sovinistiset tehokeinot ja feministiset piruilut sekoittuvat tiiviiksi, tarinalta näyttäväksi kokonaisuudeksi. Farssina silti hajanainen. ============================================================ Helsingin elokuvayleisöä hemmotellaan hellekesän horteessa ranskalaisilla laatuleffoilla. Niiden joukossa "Robert-ei-saa" voi olla kylläkin sieltä kevytkenkäisimmästä, vähiten ajatustoimintaa edellyttävästä päästä; muutamia niin muhevia kohtauksia se sentään tarjoaa, että Milan Kunderaa yhdessä diggailevien pariskuntien sietää harkita kahdesti haluavatko nähdä näin kylmiä totuuksia sukupolvestaan. Älykköfarsseja ihmisten sukupuolielämästä eivät ketkään tee niin kepeästi kuin ranskalaiset, mutta se kepeys voi olla myös niin itseisarvo, että ironian repimiä ihmisiä ei ehdi sääliä, ihastella, tai samastua heidän himoihinsa, mikäli dramatiikan sijaan keskitytään nopeasti tulittavaan dialogiin. Niin itseisarvoista ironiaa lataa myös leffa "Robert-ei-saa", että monet Woody Allenin farssit sivistyneistön sukupuolisuruista tuntuvat tähän leffaan nähden suorastaan syvällisiltä. Niinpä "Robert-ei-saa" on pakollinen nähtävyys vain kaikille elokuvakriitikoille, joita leffan pääosassa edustaa älykköressu, jonka elämä muuttuu tyylilajistaan nyrjähtäneeksi farssiksi, kun hän kirjoittaa arvostelun elokuvasta, jota ei ole nähnyt. Leffassa on siis oma metaelokuvallinen virityksensä, jonka ansiosta siitä voi bongata viitteitä moneenkin sivistyneistöfarssiin; ei ehkä suoranaisesti tiettyihin kohtauksiin, mutta joihinkin tavanomaisiin tilanteisiin, mukaanlukien huoneiden ja pariskuntien väliset seksitoilailut maaseutuhotellissa. Miland Kundera, jota leffa myös ohimennen nälväisee, on uroutensa viimeisinä vuosina kirjoittanut juuri tällaisia farsseja. Kunderan viimevuotiset pienoisromaanit ovat niin hirvittävän ylinokkelia identiteettipelejä, että "Robert-ei-saa" on maanläheinen ja elämänmakuinen moraliteetti niihin verrattuna. Romanssi ranskalaittain on, ehkä Kunderankin ja ainakin Leon Carax'in avustamana, siis laskeutumassa runomaailmoista. Päähenkilö Didier on siitä sympaattinen hahmo, että hän tuntee aidosti ristiriitaisia tunteita, järkevää lempeä yhteen naiseen ja romanttista himoa toiseen. Hän myös toimii niin jokamiehen "tässä ja nyt" - periaatteella, että katsoja näkee väistämättä eron lajityypillisen romanttisen kieltäymyksen ja elämänriemuisan realismin välillä - pisteet menevät tälle leffalle onnistuneesta ironiasta eli lajityypin ja elämän suhdetta kommentoivan näkemyksen tarkkuudesta. Toisaalta "Robert-ei-saa" on myös tylsä ja ennalta-arvattava leffa, jonka makupaloiksi ohjaaja on ripotellut kohtauksia, joissa Valentina "bettyblue-wonnabe" Cervi esitetään niukoissa vaatteissa. Jokainen (?) katsoja voi siten samastua Didierin osaan, tuntea leffakriitikkoa kutkuttavan houkutuksen hävittää elämän ja elokuvan raja, jolloin olisi sama puhuuko elokuvasta jonka on nähnyt vaiko elämästä joka odottaa kulman takana. Kun kahden naisen loukkuun joutunut Didier toistelee, että ei näin voi tapahtua, eivät naiset voi kohdella häntä _näin_ piittaamattomasti, hän kieltää elämän elokuvallisuuden, ja joutuu yhä uudelleen piinatuksi kykenemättömänä näkemään sitä metaelokuvaa jossa hän on jo sisällä. Leffan näyttelijävalinnat kommentoivat kyllä hyvin niitä "sivistyneistö nai klassista kuunnellen" -stereotypioita, joita ranskalaiset leffat ovat muotoilleet sanavalmiista sankareista ja kalpean kiimaisista neidoista. Mutta kuten edeltä voi päätellä, samoja stereotypioita voi käyttää pikkutuhmina efekteinä: mitä roisimpaa sanailua Evianin ylitse tai mitä reippaammin esitettyä nakuilua, sitä varmemmin yleisö saadaan uskomaan parinvalinnan makumieltymyksillä tunnistettavaan sivistyneistöön. Sukupuolisuuden myyttejä ei siis suinkaan romuteta, vaan tehdään niistä entistäkin vahvemmin romanssin ja laajemmin ottaen elokuvataiteen mysteereitä. "Robert-ei-saa" (mitä ihmettä nimi sitten tarkoittaakin, se ei leffasta selvinnyt ... arvoitus sopii kyllä filkan henkeen) on ohut ja vähän viileäksi jättävä satiiriksi, jota ei voi suositella kuin niille, jotka uskovat saaneensa yliannoksen syvällisiä romansseja, joko leffoissa tai elämässään. Bio Rexin isossa salissa oli torstain myöhäisnäytöksessä vain tusinan verran ihmisiä, mistä päätellen tieto leffan kuivakkuudesta on hyvin levinnyt kuluttajakunnalle; itsekin päädyin katsomaan tätä leffaa vain siksi, että Tennispalatsi oli aivan läpensä täysi eikä lippukassa, sinne päästyä, suostunut enää myymään lippua amerikkalaiseen viihde-elokuvaan koska se oli mukamas jo pyörimässä (vaikka ekat 10 minuuttia on aina omistettu mainoksille). Hyvin kävi. (no, kuulemma leffa on kuitenkin ollut Helsingin katsotuimpia kävijätilastoissa...) -- M.G. Soikkeli Helsingissä 30.7.1999 Soikkelin elokuva-arkisto