========================================================== Lyhyesti: "Ronin" kuuluu jenkkiactionin aateliin. Ranskaan sijoitettu ryöstöjuttu on koottu gangsteri- ja vakooja- leffojen takuuaineksista; myös Frankenheimerin ohjaus on varmakätinen, vaikkei yhtä tyylitelty kuin tarina. ========================================================== Joskus ohutkin, lyhyesti taustoitettu elokuvahahmo jättää tarpeen tietää ja nähdä enemmän saman elokuvan maailmaa - tai vähintäänkin samanhenkisen hahmon jossain toisessa elokuvassa. Niinpä lainasin "Ronin'in" (1997) videolla nähdäkseni samanlaisen rikollishahmon kuin vastikään olin nähnyt Robert de Niron esittämänä "Heat"-leffassa (1995) . Videon katsottuani en ollut harmissani, että "Ronin" oli jäänyt kokematta teatterilevityksessä, mutta riittävän yllätyksen se tarjosi: vakoojaleffat ovat voimissaan Bond-tradition ulkopuolella. "Ronin" osoittautui jopa harvinaisen sujuvaksi länsimaiseksi sovellukseksi isännättömien samuraiden tarinasta: ei mitään myyttisiä sankareita, ei edes kunniakysymysten mystiikkaa, vaan juronpontevia miekkosia, joiden rooliin sekä Robert de Niro että Jean Reno olivat omiaan, edellinen jopa yllättävän hyvin. "Man without a master" - onnensotureiden luonne esitettiin nimenomaan taistelukenttänsä eli Kylmän sodan jälkeisen Euroopan näköiseksi. John Frankeinheimer on tehnyt vanhoilla päivillään tasaisen varmoja elokuvia, mutta "Ronin'in" sijoittaminen Eurooppaan on jenkkileffalle tässä tapauksesessa lisäarvo, joka saa tämän elokuvan erottumaan muista aktioelokuvista. Rauhalliset ammattirikolliset ja roimat takaa-ajot tuovat mieleen William Friedkinin toimintaleffojen todenmakuisemman yhteiskunnan, jossa arkisen näköiset rosmot iskevät tarkkaan ja nopeasti; tämä "Roninhan" voisi olla "French Connection III" sellaisena kuin (ensimmäisen osan 1971 ohjannut) Friedkin näkisi siitä siniharmaita unia ja sellaisena kuin Frankenheimer korvaisi epäonnistumisensa kakkososan (1975) toteutuksessa. Hollywoodin tapa käyttää Eurooppaa Spylandiana on romanttinen muttei niin ahdistuneen politisoiva kuin millaisena eurooppalaiset itse kuvittelevat Kylmän sodan jälkeisen mantereen. Esimerkiksi Arthur Pennin "Tähtäimessä"-elokuva (1985) oli samanlainen 'huippuohjaajan perustrilleri', pieni viehättävän viileä vakoojatrilleri amerikkalaisesta näkökulmasta; samoin "Ronin" on kansainvälisen cool tavalla jota eurooppalaiset eivät vielä osaa jäljitellä. Natasha McElhone tarinan vahvana irkkufemmenä (ja köyhän miehen uma thurmanina) toimii sekin vailla pehmokohtia ja vaaleanpunaisimmat hetket tätä elokuvaa ovat muutenkin hillittyjä. Mitään kestävää klassikkoa näin liipasinherkästä tarinasta ei varmaan voisi kasvaakaan, eikä ole tarviskaan; kaksois- ja kolmoishuijausten juoniperinne vain velvoittaa hyvien agenttitarinoiden jatkuvuutta, ja sitä "Ronin" tarjoaa pohditusti. Bonuksena on tietenkin Jean Renon tuimantuttu hahmo sekä teemansa pitävä taustamusiikki; miinuksena pikkuimelä loppukohtaus. -- M.G. Soikkeli Videolta 22.8.2000 Soikkelin elokuva-arkisto