============================================================== Lyhyesti: "Rukajärven tie" on yhtä kuin "Viisikko löytää ryssän maailmankuvastaan" -poikaelokuva, jossa suomalaisen sodan etnografinen tallentaminen kohtaa modernin kauhuelokuvan kliseet verta ja smäidää myöten. Kauniit maisemapanoroinnit ja muutama loistava näyttelijätyö eivät pelasta tylsää fillari- retkeä _elokuvan_ historiaan. Vain Kari Heiskanen -faneille. ============================================================== "Ampukaa niin perkeleesti!" Tiesin jo etukäteen, että "Rukajärven tie" (1997) tulisi olemaan monin paikoin haukotuttava kokemus, mutta lopulta menin katsomaan sen: 30 markan päivänäytöksestä uskoin saavani todisteet siitä, miten paljon ilmaa on suomalaisen elokuvan "uutta nousua" koskevassa kohussa. Vaihtoehtona olisi ollut katsoa Kaurismäen "Juha", mutta arvelin tietäväni vieläkin paremmin, millä tavoin A. Kaurismäki uskoo (ja hölisee) toteuttavansa "vaihtoehtoisen" näkemyksen leffallaan. No, todisteet sain, silti ei naurata - eikä se johdu siitä, että "Rukajärven tie" olisi ollut jopa kliseisempi kuin kuvittelin sen olevan, vaan siitä, että leffassa olisi ollut aineksia niin paljon parempaan elokuvaan. Lisäksi oli helppo nähdä mikä filmistä puuttui: hyvä tarina. En innostunut edes Kjell Lagerroosin kehutusta kuvauksesta, sillä kuvapinta oli kauneudessaan yhtä hengetöntä ja pinnallisen koreaa kuin tylsimmissä taide-elokuvissa, joihin tämän leffan diggailijat eivät kuitenkaan koskisi edes jatkeensa jatkeella. Voiko sotaleffaan sitten lainkaan saada uutta ideaa vai onko sen tarina aina hahmojensa eli näiden surmauttamisen summa? Terence Malickin "Thin red line" (1998) -elokuvaa on hehkutettu (ja palkittu jo Berliinissä Kultaisella karhulla) sotaleffan uudeksi tulemiseksi, ihan siinä missä rummutettiin Spielbergin "Sotamies Ryanin" (1998) puolesta, mutta ainakaan "Rukajärven tien" alussa nähty traileri ei lupaa muuta kuin Malickin rauhallisen eeppistä kertoilevaa otetta ja laajoja kauniita kuvia - hieman erilaiselta tantereelta kuin pitkään aikaan on nähty. Tämä Olli Saarelan yritys aiheen suuntaan puolestaan on yhtä tavanomainen kuin oli Parikan "Talvisota" (1989), eikä Molbergin "Tuntematon sotilas" (1986) sekään purkanut muuta kuin käsityksiä suomalaisen sotaleffan realismista; onneksi Saarela ei sentään turvaudu "realistisesti" heiluvaan uutiskameraan ja huohottavaan leikkaukseen. Kun Saarela esiintyi "Kaken pesula" -tv-ohjelmassa (7.2.1999), hän kiusaantui silminnähtävästi elokuvatutkija Anu Koivusen analysoidessa, millä tavoin Saarela oli siirtänyt ulkomaisen sotaelokuvan kliseitä omaansa (esim. kohtaus jossa venäläiset sotilaat nousevat esiin viljapellosta rinnastuen Hollywood-leffojen "sotilaat tyhjästä" -motiiviin). Ilmeisesti Saarela halusi uskoa projektiinsa "mentiin jätkien kanssa metsään ja tehtiin vähän elokuvaa" - mentaliteetista syntyneeksi näkemykseksi siitä, miten suomalaiset miehet reagoivat metsässä piilevään viholliseen, selviytyvät kukin taitojensa mukaan - ketkä selviytyäkseen ovat. Mikä sitten on mennyt pieleen Saarelan yrityksessä? Pääasiallisesti se, että "Lunastuksen" (1997) tavoin hän ei tiedä mitä tehdä tarinansa hahmoilla. Hän osaa ohjata henkilöitä maisemaa vasten ja muutamien kohtausten sisällä henkilöiden vuoropuhelua, mutta pidemmän kohtauksen tai niiden välisen jatkumon rakentaminen on ilmeisesti hyvin vaikeaa. Kiusallisen tyypillisesti suomalaiseen elokuvaan on totuttu sisällyttämään pitkiä merkitseviä hiljaisuuksia. Ne voivat paisua tahattoman koomiseksi "anna tupakka" -keskusteluksi, jossa sanottavan niukkuutta liioitellen yritetään korostaa tunteen pakkautumista. Tätä hiljaisuutta Saarela nimenomaisesti käyttää ja sille rakentaa, mutta hänen valitsemansa kuvasto on liian tiiviisti hahmojen yllä ja ympärillä. Vain yhdessä kohtaa elokuva rentoutuu ja sen henkilöihin on helppoa uskoa juuri osana tarinaa: kohtaus jossa miessakin vitsiniekka löytää venäläisten kiväärin ja osoitettuaan sen vaarattomaksi tanssahtelee porukan jörrikkäisimmän ympärillä; nauru, katseet ja henkilöiden reaktiot elävät hetken aikaa niin kuin elokuvassa parhaimmillaan voi. Muutaman erinomaisen tiukan näyttelijän, etenkin ("Lunastuksesta" Jussi-palkitun) Kari Hietasen ja pääosan Peter Franzénin ansiosta tällaisia herkullisia minikohtauksia on useita, mutta toisistaan ne jäävät irralleen. Päällimmäiseksi mieleen jäävät suomalaisen metsän fillarimaiset, haavoittuneiden veriset yksityiskohdat ja bujdetin pienuuden armottomasti paljastava loppukohellus. Mikään ei tietysti takaa sitä, että alkuperäissuunnitelman mukainen ohjaus Pekka Parikan käsissä olisi tuottanut juuri muuta kuin kesäiseen maisemaan siirretyn "Talvisodan". Omituisin ja ympätyin idea Saarelan tulkinnassa on laittaa avioromanssi sotaretken oheen. Sen perusteella, mitä olen kuullut palautetta yksittäisiltä katsojilta, juuri tämä lisäys on ärsyttänyt eniten. Eikä siinä kylliksi, että rakastavaisten kohtaamiset ovat kuin suklaamainoksen "Sinäkö se oot" -tihrusteluja, niin Irina Björklund on lotaksi yhtä käytännöllisen oloinen misu kuin Miss Suomi olisi partisaanien bändäriksi. Saarela itse selittää valintaa eräässä haastattelussa seuraavasti: "Kyllä tällä rakkaustarinalla on haluttu sanoa se, että väkivalta koskettaa aina henkilökohtaisesti, ja kun jotain murtuu, niin silloin ihminen ei voi jäädä sivuun tai ihmisyys ihmisessä tai hänen kokemusmaailmansa." No, muutamissa kohdissa "Rukajärven tietä" voi tosiaan uskoa, että Saarelalla on ollut hyvät, jos ei vallan korkeat tavoitteet tehdä yksilön tuntoja tilittävä sotaelokuva. Omasta mielestäni hän ei kuitenkaan onnistu siinä alkuunkaan, vaan Franzénin näyttelemä kärsivä upseeri on hyvin epämääräinen surussaan ja lohduttomuudessaan. Elokuvan loppuun varattu symboliikka hänen "todellisesta" menetyksestään on jo puolestaan ihan älytön ymppäys. Ja jos Saarela halusi tehdä yksilökeskeistä elokuvaa, miksi hänen kuvaamastaan tiedustelijaporukastaan yritetään nostaa esiin sotakertomuksen tyypillisimmät kollektiivihahmot: hermoheikko, uskovainen, vitsailija, pelkuri, lapsellinen, "punikin pentu", asehullu, jääräpää Puolet poisleikkaamalla "Rukajärven tiestä" saisi mukavan "Lieksanjärven lehmipolun", jota voisi kaupata ulkomaiseenkin levitykseen. Mutta miksi ylipäänsä tehdä ison budjetin sotaelokuvaa muuten kuin flirttaillaakseen kansallisen muistin kanssa? Entäpä jos sotaelokuvan saisi elämään yhdistämällä sitä rohkeammin sille etäisiin lajityyppeihin: miten olisi "Ötökän elämää Rukajärven tiellä"? Antti Tuurin sijaan sille voisi hakea vetoapua vaikkapa Veikko Huovisesta (vrt. Huovisen "Lentsu"). Tai miten olisi "Babe Rukajärven tiellä - tulitikkuja lainaamassa pyrotekniikan melskeissä"? Tai "Häjyt Rukajärven tiellä", eräänlainen "Talvisota II", mutta useammalla uhoajalla varustettuna? Tai "Sekaisin Rukajärven tiellä", kuvaus amfetamiinia kranaattikauhuun nappailevista rintamaupseereista? Ja mikseivät ohjaajat voisi yhdistää näkemyksiään: tekisivät "Juha Rukajärven tiellä", elokuvan jossa vienalainen kala-aateli ("Rukajärven (pr)inssi") houkuttelee suomalaisia lottia hillittömiin orgioihin, kunnes Perkola & co (" Luutnantti, nuori sissi") pelastavat näiden viinanpöhöttämät ruumiit heimorajan läntiselle puolelle. Kauko Röyhkä varmaan käsikirjoittaisi sen. Ilmaiseksi. -- M.G. Soikkeli Turussa 1.3.1999 Soikkelin elokuva-arkisto