=================================================== Lyhyesti: "Ryöstö" on rikos- ja toimintafilmiksi keskinkertainen mutta David Mamet'n huijarifilkkojen joukossa surkea tapaus. Kaksoiskoodi juonessa ja repliikeissä on hyvin niukkaa, eikä Rebecca Pidgeon, tuo luonnonlahjakkuus huijarirooleihin, saa tilaa. Pyssyttely surkuhupaisaa. =================================================== Hyvällä tahdolla voi kuvitella, että David Mamet on ottanut hoitaakseen "Ryöstö"-fimin ("Heist", 2001) ohjauksen kässärin lisäksi ,jotta saisi porukkoineen rahaa oikean elokuvan tekemiseen. "Ryöstössä" Mamet ensi kertaa ymppää mukaan itseis- eli näytttöarvoista väkivaltaa, seksiä nyt ei sentään, erotiikkaa yksi selkämys ja Rebecca Pigeonin reidet, ikään kuin Pidgeonin arvo femme fatalena pitäisi todistaa myös fyysisellä näytöllä. Rikokset sinänsä ovat Mamet'ta aina näyttäneet kiinnostavan, alkoihan kirjailijaurakin komealla klassikolla "American buffalo" ja ohjaajaura yhtä lailla arvonsa säilyttäneellä "Pelin hengellä" (1987). Esseekokoelmassa "Some Freaks" Mamet kuvailee sitä, millainen ällistys hänelle oli tajuta, että ei elokuvan kuvakerrontaa osaakaan tehdä pelkästään Eisensteinia lukemalla ja tietämällä kunkin kuvan "merkityksen". Kun kuvaaja ja apulaisohjaaja alkoivat sopia kohtausten sisäisestä yhtenäisyydestä ja montaasien mielekkäistä poikkeustapauksista, Mamet'lla ei ollut enää mitään sanomista. Mamet oli haaveillut ohjaamisesta niin kauan kuin oli tehnyt filmeihin kässäreitä ja sitä hän sitten halusi jatkaa. Luottonäyttelijäänsä Joe Mantegaa hän käytti toistamiseen, ilmeisesti kuvatakseen rikoksen ja sovituksen maailmaa aivan eri näkökulmasta ("Things change", 1988). Niin pöyhkeän itsevarma Mamet ei ollut, että olisi kuvitellut näytelmätekstin siirtyvän noin vain elokuvaksi, jopa "American buffalo" - filmatisaation onnistuneisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta jotain nivellystä nasevan näyttämödraaman ja kuvina askarruttavan kerronnan välillä hän on ilmeisesti jäänyt etsiskelemään, ihan riittävällä menestyksellä, jotta katsoessa hänen elokuviaan on normaalia valppaampi katselija _ja_ kuuntelija. Suomennetuissa esseissä Mamet puhuu kyllä tarinan ensisijaisuudesta ja konstailun vaaroista, yleisön viihdyttämisestä, mutta huijauksen ja draaman periaatteiden yhdistäminen tuntuu olevan jotain mitä hän yhä harjoittelee ja kokeilee, eikä siksi teoretisoi sitä aluetta. Hyvä niin - vaikkakin tämän "Ryöstön" hän olisi voinut jättää väliin. Siihen aikaan kun Mamet ohjasi "Pelin hengen" hän keräsi siihen teatterihommista tutut kaverinsa ja pääosaan kiinnitti vaimonsa Lindsay Crousen, ainutlaatuisen yhdistelmän kylmää ja kuumaa läsnäoloa miesjengin juonten verkossa. "Espanjalaisessa vangissa" ja "Ryöstössä" naisella on samanlainen rooli keskittää katsojan huomio ja haastaa miettimään, miten moraalinen on tarinan seuraava käänne, mihin sankareita viekoitellaan; keino oli sama jopa Mamet'n Hollywood-satiirissa "State and main". Liekö sitten "Ryöstö" lähellä viimeisimpiin vaiheisiin vanhenevan Mamet'n elämässä, että hän kuvaa vanhaa miestä ja nuorta naista, laatii jonkinlaista vanhan miehen kunniakasta hyvästijättöä: viimeistä suurta kunnianosoitusta vanhalle miehelle jonka nokkeluus jättää muut varjoonsa... Taiteellisen nokkela rikollisuus eli huijaaminen olivat jo "Pelin hengessä" keskipisteessä, ja "Ryöstössäkin" viitataan tähän ikiaikaiseen yhteyteen: täydellinen ryöstösuunnitelma kannattaisi julkaista menestysromaanina. No, elokuvan lähtöasetelma on kyllä kuluneimmasta päästä, kun vanhan ja viksun rosvon on tehtävä vielä se yksi iso keikka rahoittaakseen eläkkeelle jäänti, osoitettava olevansa yhä entisensä veroinen ja pidettävä vielä riitaisa jenginsä kasassa. Filmissä esitetyt kaksi suurta ryöstöä on puolestaan kuvattu täsmällisyydellä joka sopii peruskuvion kliseiden tuntemukseen ja hyödynämiseen omiin tarkoituksiin, mutta pelkkä täsmällisyys ei vielä anna syytä katsoa tätä filmiä sen sijaan että käyttäisi aikansa ja rahansa vaikkapa "Ocean's Eleven" -filkkaan. Eikä oikein mikään muukaan, vaikka tuplahuijausten (ja triplan...) ympärillä pyörivä replikointi ja "chinese"-koodikieli huvittaa paikka paikoin. Elokuvan lopetus on sen surkein osuus, etenkin kun pyssyttely on kuvattu juuri niin 'tyhmät kliseet on hauskoja' -ironialla kuin mitä se on draamallisena toimintana. Luultavasti Mamet on sanonut koiralleen että ohjaa sinä tämä, ei tämä ole ihmisarvoista tällaisen parodisoiminen davidmamet'lle. Tosin filmin aivan viimeinen kohtaus kielii suorastaan luopumisesta: kun ei enää muista, mikä elokuvassa oli draama tai kun ei ollutkaan rahaa tehdä sitä loppuun asti draamaksi niillä näyttelijöillä tai niissä paikoissa kuin tarkoitus, niin ei tiedä myöskään mitä henkilöhahmoista haluaisi sanoa aivan viimeiseksi. Ihan totta, olen nähnyt erään filmikriitikon väittävän pyssyttelykohtausta "antikliseeksi", joten varmaan mitä avoimempi lopetus niin sitä näppärämpi huipennus antikliseisyydelle? Huvittavaa kyllä, kun video oli loppunut ja laitoin telkkakanavat päälle, tuli sekä kakkoselta ("First Knight") että kolmoselta ("Revenge")ihan samanlaiselle kolmiolle perustuva jenkkifilmi kuin Mamet'lla: nuori nainen avioituna vanhalle päällikölle ja nuorukainen joka särkee liiton. Pakko ei ole uskoa, että tämä on yksi Suurista Amerikkalaisista Tarinoista, mutta käsikirjoittajien tarvitsemien ohjaajien näkökulmasta nuoriin naisnäyttelijöihin se kertoo paljon. Kun Mamet esimerkiksi muistelee esikoisleffaansa ja mitä jekkuja he tekivät filmipaikalla naispääosan esittäjälle, Mamet puhuu ex- vaimostaan sukunimellä. -- M.G. Soikkeli Videolta 17.8.2002 Soikkelin elokuva-arkisto