============================================================ Lyhyesti: "Saint-Pierren murhenäytelmä" on tyydyttävä pieni pukudraama; ei väkivallan ja erotiikan tehokeinoja, mutta myös hahmoiltaan yllätyksetön. Kaksi fatalistia odottaa New Foundlandin saarella talven yli giljotiinia, nainen välissä lihallistaa hyveellisyyden. Ohjaaja Leconten laimein elokuva. ============================================================ Kun on vastikään nähnyt Juliette Binochen toisessa pukudraamassa, tuntuu näyttelijä pelkältä rekvisiitan kierrätykseltä, ja toden totta tämä "Saint-Pierren murhenäytelmä" on vakiosuoritus Binochelta, tai sellainen nukkemainen rooli johon (mies)ohjaajat tyytyvät kun tarvitsevat nukkemaisen ranskattaren elokuvaansa. Jopa "Vuosisadan rakkaustarinassa" (1999) Binochella oli enemmän tilaa nauraa, hengittää ja rakastaa kuin tässä New Foundlandin tienoille sijoitetussa, sinänsä lumenraikkaassa elokuvassa. "Saint-Pierren murhenäytelmässä" ("La Veuve de Saint-Pierre", 2000) kantavana ideana lienee tarkastella millainen on maailma vallankumouksen jälkeisille ranskalaisille, miten säädyt kostavat toisilleen näiden vapauden ja käyttävät välineenä vallankumouksen tehokonetta, ammattimestaajaa ja giljotiinia. Päähenkilöitä, kahta fatalistia, kuvataan etäältä ja mahdollisimman vähin selityksin: molemmat uskovat oikeudenmukaisuuteen, molemmat ovat 'perusihmisiä', joilla oikeudentaju on osa maailmankatsomusta: sokraattisella tyyneydellä he alistuvat kohtaloonsa ja odottavat pitkän New Foundlandin talven, että giljotiini saataisiin tuotua tuomion toteuttamiseksi. Euroopassa eletään yhä hullun vuoden 1848 tunnelmissa, mutta ihan toisenlainen, arktinen hulluus kukoistaa Saint-Pierren saarella. Tarina tässä elokuvassa on tavattoman hyvä ja kantava, samoin näkökulman valinta, että elävöitetään mieshahmot vain muutamissa keskeisissä tilanteissa ja naishahmo heidän välissään on ikään kuin vertaus heidän suhteestaan kohtaloon, kohtalonrakkautta joka voi olla aviomiehen tapauksessa intohimoista ja vankirengin tapauksessa nöyrää kuuliaisuutta. Oiva tarina ja näkökulma eivät kuitenkaan takaa sen paremmin energistä kuin syventyvääkään elokuvakokemusta. Vaikka ohjaaja Patrice Leconten on tässä filmissä päässyt irti sovinistisista pakkomielteistään (eihän se ole aiemminkaan estänyt häntä tekemästä vaikuttavia elokuvia) jää elokuvalta kuitenkin kaipaamaan jotain kärkeä, jotain huipennusta joka syntyisi tarinasta. Tällainen toive ei tee oikeutta Leconten omaperäisyydelle, filmin realismin rakentamiselle draamallisesta rakenteesta riippumatta, joten muutakin vähäverisyyttä tässä filmissä on verrattuna Leconten aiempiin filmeihin. Keskeinen taakka elokuvan historialliselle etäännytykselle ovat vakiokalustona kiertävät näyttelijät eli Binoche-nukke ja yhtä vakioitunut ranskalaiskasvo Daniel Auteuil. Yhtään vakuuttuneempi en ole siitä, miksi ohjaaja Emir Kusturica piti valita tarinan sympaattiseksi röhjäkkeeksi, aivan kuin Leconte ei olisi peikkomaisempaa näyttelijää löytänyt (niin kuin eräässäkin haastattelussa väitti). Jossain tämän elokuvan arvosteluista todettiin jotain siihen suuntaan, että ranskalaiselle ohjaajalle luminen New Foundlandin talvi näyttäytyy kiehtovampana kuin suomalaiselle katsojalle, ja siltähän tämä filmi tuntuu muutenkin: syrjäisen karun maiseman oletetaan syventävän fatalistien tarinaa ihan itsestään. Lumen kirkkaus ja maan tummuus ovat kyllä hyvä siirtymä Leconten mustavalkoisesta pygmaliontarinasta "Tyttö sillalla" (1999). -- M.G. Soikkeli Videolta joskus toukokuussa, 2002 Soikkelin elokuva-arkisto