============================================================== Lyhyesti: "Salaisuuksia ja valheita" on kuin pintillinen alea pikarista, perhesurun suloa rujojen ihmisten läpi esitettynä. Tulos on ehkä liian valmis vastaus etnisten ja identiteettikysymysten vaivaamassa Euroopassa, liian helppo draamaksi; Leighin leffaksi yllättävän söötti, harmiton. ============================================================== Vaikka "Salaisuuksia ja valheita" kuulostaa eurooppalaiselta tulkinnalta Woody Allenin Bergman- tulkinnoista, on sen tunnelma hyvin brittiläistä tiskirättirealismia. Luokkaristiriidat käsitellään avoimesti ja kevyesti, rotuennakkoluulot hauskasti ja ponnistelematta, ja sukupolvienkin välinen kuilu ammottaa niin kauniina arpena kuin taidevalokuvaan retusoitu kokemuksen merkki: tästä kohtaa yhteiskuntamme kutiaa. Mike Leighin "Naked" (1993) oli synkkä nauru Britannialle, mutta kaiken matkaa haastava ja kysymyksiä asettava. "Salaisuuksia ja valheita" tuntuu pakenevan Lontoota ympäristönä sisätiloihin, joissa elämän suurimpien surujen huvittavuus saa vähemmän sosiaalisen merkityksen: miksi tytär ei hymyile? miksi käly ei saa lapsia? miksi äiti hylkää tyttären? Mutta samalla Leigh luo sellaista liiaksi draamalta näyttävää ja maistuvaa (elo)kuvaa ihmisistä, jossa kaikki selitetään loppuun asti ja täydellisesti. "Salaisuuksia ja valheita" on elokuvallinen elämäkerta, jossa kahden naisen identiteettien palapeli täyttyy puolentoista tunnin ajan. Kun palapeli on valmis ja kaikki tietävät kuka kukin todella on, alkaa varsinainen tunnin mittainen draama, jossa on 2 sukupolvea, 2 rotua ja yksi suurperhe, jonka keskipisteessä seisoo juro taidevalokuvaaja, muiden elämän dokumentoija. Hän jos kuka tietää mikä on julkisivun ja todellisen elämän välinen suhde, mutta hän ei voi tarttua ympärillään riehuvaan valtapeliin, jossa hänelle rakkaimmat ihmiset vihaavat toisiaan. Itselleni palapeli-osa tätä elokuvaa oli harvinaisen nautinnollista elokuvaa, jossa erilaiset ihmiset etsivät aidon elämän oloisesti, rehellisyydessä itsensä ylittäen totuutta omasta elämästään. Ei mitään Suurta Totuutta, vaan että siteiden katketessa yhtäältä (leffa alkaa hautajaisista) niiden tilalle löytyisi uusia ja yhtä merkitseviä. Draama-osa, jossa suvun 7 ihmistä hyvittelevät ja pahoittelevat toisiaan, oli Leighin ohjaamaksi kohtaukseksi teennäinen ja asetelmallinen. Myös pääosan esittäjät, alkholisoitunutta duunarinaista sykäyttävällä tunnevoimalla esittänyt Brenda Blethyn ja coolin keskiluokkainen Marianne Jean-Babtiste, menettävät tatsin palapelin aikanaan koottuun keskinäiseen tunnevoimaansa. Leffasta jää vaikutelma, että draamaosan ongelma on liian erilaista näyttelemisrekisteriä käyttävien näyttelijöiden yhdistäminen pitkiin leikkaamattomiin kohtauksiin. Näyttämöllinen tilanne edellyttäisi etenkin nuorilta näyttelijöiltä erilaista esiintymistä kuin siihen asti kelvannut terävä karikatyyri jurnuttavista kaksikymmpisistä; "Naked"-leffan hahmot sen sijaan olisivat olleet kotonaan tuollaisessakin kohtauksessa. Seitsemästä päähenkilöstä osa on siis lähempänä tiskirättirealismin vaatimaa näyttelemistä, osa pelkästään vitsikkään sosiodraaman kummajaisiksi tarkoitettuja. "Salaisuuksia ja valheita" voi olla pitkästyttävä kokemus meille, jotka innostuimme "Naked"-filkasta, muttei ilmeisestikään mitään uutta Leighin vanhempaan tuotantoon tykästyneille. -- ################ "Tämä subjekti, M.G. Soikkeli joka kokee itsensä konstituoituna csmaso@uta.fi juuri konstituoidessaan, ################ on minun ruumiini." Soikkelin elokuva-arkisto