============================================================= Lyhyesti: "Salaisuus pinnan alla" on turvaisa vesikauhufilkka, jollaisen ansiosta puisevimmatkin näyttelijät pysyttelevät tähtijulkisuuden pinnalla. Joku kummittelee Ford & Pfeifferin talossa; onko se gorekauhun uhka vai Hitchcockin perikunta, siinä tunnistamisleikki "Rebeccan" kavereille. Vesitiivistä. ============================================================= Väitän, että amerikkalaiset elokuvat voitaisiin jakaa kahteen kategoriaan sen perusteella, miten kauaksi ne sijoittuvat merestä ja millainen lupaus sosiaalisesta vapaudesta niiden ympäristöön siten sisältyy. Löytyisikö teorialle potkua erikoisesta väliinputoajasta: Robert Zemeckisin ohjaamassa "Salaisuus pinnan alla" -filkassa läträtään poikkeuksellisen paljon vedellä, vaikka ollaankin jäykissä seurapiireissä. Kun muutama litra ökytalon lattialla on se suurin kauhun aihe, niin ehkä piripintansa ylittävä sosiaalinen vapaus onkin oikeastaan siirretty kylpyammeeseen, missä toimeton kotirouva kokee ne aistikkaimmat hetkensä, ainakin kokoperheen kamerakuvan kannalta? Vesikauhua? Kyllä, kuplat tulevat suusta tämän pelkopirtelön lävitse. "Salaisuus pinnan alla" on etäinen yhdistelmä sellaisia jännärileffan klassikkoja kuin "Takaikkuna" (1954) ja "Rebecca" (1940), joskin sen lähemmät kehykset ovat katsojan kannalta tähtiparissa Harrison Ford ja Michelle Pfeiffer. Heidän tähtikuvioitaan tunteva aavistaa ennalta, miten kuivan avioparin he muodostavat ja miten elokuvan juoni voi pelata heidän kohtaamattomuudellaan. Filkka on tuotettu hyvin tiiviiksi, kohtaukset lämähtävät toistensa päälle niin nopeasti, että leffa noudattaa tarkalleen katsojan ajatusta: tämä asia täytyy selvittää seuraavaksi, jos kerran moinen aave kurkistelee peilistä. Ja kauhuleffaksi "Salaisuus pinnan alla" onkin ällistyttävän aavepitoinen; Zemeckisin "Kuolema pukee häntä" -filkan komiikka on nyt vaihdettu 80-luvulla kehittyneeseen teininoita- kammotteluun. Leffa on kautta linjan naurettavan rajalla, paitsi milloin se ylittää rajan Pfeifferin kökköisyydessä ja Fordin ilmeettömyydessä. Aivan filkan loppupuolella on kyllä pari oikeasti säikäyttävää kohtaa, jotka rakentuvat tasan sille, että katsojaa on arvuuteltu, ovatko aavenäyt lähtöisin kotirouvan korvien välistä ja miten esimerkiksi perheen tytär liittyy kummitukseen. No, elokuvassa on tasan kauhufilkalta odotettava määrä epäloogisuutta ja suttuista toimintaa, mutta se on hölmöintä mahdollista rahastusta, että filkan alulla arvuutellaan, mihin kotia uhkaavaan pelottelusuuntaan tämä leffa vielä lähtee; loppupuolella alun materiaali hukataan täysin. Ford ja Pfeiffer esittävät varakasta pariskuntaa, sellaista seurapiireihin hiottua vermontilaista pintaparia, jonka autenttisin kauhu voi olla virtsankarkailu. Yritteliäästi kauhun tunnelmia yritetään tiivistää talon sisälle, mutta tiivistävistä kohtauksista luiskahdetaan nopeasti taas ulkoa haettuun apuun ja selittämiseen. Joistakin lukemistani arvosteluista olen saanut käsityksen, että tämä Spencerin talon hävitys kelpaisi edustamaan sitä laadukasta kauhuelokuvaa, johon ei tarvita teinisplatteria. Höpsistä; tämä filmi on tuntuvimmillaankin pelkkää 'kasvot ilmestyvät ikkunaan' -pöpöilyä ja kaukana "Kuudes aisti" -filmin juonellisesta ja visuaalisesta voimakkuudesta. Vältä. -- M.G. Soikkeli Videolta 13.6.2001 Soikkelin elokuva-arkisto