================================================================ Lyhyesti: "Scream'illä" Wes Craven lunastaa takaisin paikkansa kauhuviihteen ykkösliigassa. Se on 90-luvun "Elm street": ei mitään omaperäistä tarinassa tai henkilöissä, mutta tuntuvasti rytmitettyjä säikyttelyjä ja metaelokuvallista teini-huumoria sietorajalla. Sisältää kauhuleffan kesätenttikelvon preppauksen. ================================================================ "Scream" (1997) lähtee liikkeelle sellaisella vauhdilla, että puolituntinenkin yhtä hienokseltaan laajennettua väijyvän pahan tunnelmaa riittäisi kesäleffalipun hinnasta vuoristorataa. Mutta valitettavasti - ja onneksi katsojan sietokyvyn suhteen - filkka pian rauhoittuu tavanomaisen kauhutarinan tunnelmiin eli yhteisön keskuudessa vaanivan psykomurhaajan arvuutteluun. Kauhuleffat sikäli loppuvat siihen, mistä dekkari vasta alkaisi... Toki kauhuleffojen katsojat ovat tottuneet viimeistään videomaailmanaikana, että kauhuelokuva mieluusti viittailee klassikoihinsa: uhri katselee telkasta yötä vasten mustavalkoista kauhurainaa samaan aikaan kun murhaaja hiipii hänen ikkunansa takana. "Scream" ottaa totuttua tarmokkaammin kantaa kauhun historiaan, vaikka kommentit ovatkin vain ketsuppia hyvin tavanomaisen sarjamurhaajasplatterin päällä; veri, veitset ja oviaukot ovat edelleen toiminnallisesti keskeiset elementit. Leffaan ladattu tietoisuus lajityypin säännöistä - kuka jää henkiin viimeiseksi, ketkä tapetaan varmiten - toimii kyllä high school -hömppien puheissa, mutta Cravenkaan ei vaivaudu keksimään käsikirjoituksesta mitään sinänsä kauhuviihdettä uudistavaa; harvinaisen tiivistä alkukohtausta lukuunottamatta. Lopultakin kauhuviihde vaatii aina tietyn määrän epäjohdonmukaista käytöstä, karitsaista uhrin asemassa vapisemista ja päättömän ketjun melskaavia loppuselvittelyjä, joissa kauhun tulee tulvia useammalta taholta kuin katsoja ehtii juonenkaan perusteella odottaa. Omaa huipennustaan kohden "Scream" antaa yhä enemmän periksi lajityypin edellytyksille, joten filkka on keskimääräisesti yhtä hajallaan kuin Cravenin kehnoimmat kokeilut kauhuviihteen kierrätyksessä; tylyimpänä esimerkkinä ohjaajan edellinen työ, "Elm Street"-filmien postmoderni ja läpensä ideaton "New nightmare"-sulkeuma. "Käärme ja sateenkaaressa" (1986) Craven koetti paluuta zombieleffojen juurille, ja onnistuikin monella tapaa tyylikkäästi, ettenkö sanoisi aikuisesti. Sitten hän palasi teinileffojen pariin, eikä "Shockerin" lisäksi ole näyttänyt löytävän sopusointua yksilön ja yhteisön kokeman ahdistuksen välillä. Cravenin leffoissa syyllisyys on yksiselitteistä ja mustavalkoista, samoin kuin muutkin yksilön vieraantumiseen liittyvät tuntemukset. Kuitenkin kauhuleffojen parhain psykologinen anti on aina liittynyt juuri vieraantumisen kokemuksiin. "Screamista" näkee miten puhelimiin liitetty paikattomuus ja anonyymiys ovat kiehtoneet sekä käsikirjoittajaa että ohjaajaa, esimerkiksi actionleffojen kännykkä vs. kännykkä -asetelmia, mutta tällaistakaan tehokeinoa Craven ei osaa kehitellä edelleen. "Screamissa" on muutama mainio sivuroolitus, vaikka suurin osa teininäyttelijöistä on - peräti tarkoituksella? - niin siloista kuin "Beverly Hills" olisi viimein löytänyt tarkoituksensa painajaisten näyttämönä. Myös Henry "Fonzie" Winklerin pieni rooli rehtorina jää pelkäksi vitsiksi ja huitaisuksi teinikauhulle ominaisten auktoriteettihahmojen suuntaan. Hauskin oivallus kierrätykseen on kuitenkin leffalle nimensä antaneen Edvard Munchin maalaus (1893). Jokohan pian Suomessakin saisi päivänvalossa seuraava kauhufilmi, jossa Hugo Simbergin söpöt pirulaiset heräisivät henkiin Poliisi-tv:n monitorissa? -- ##################### "Mä tarkotan... se oli kyll ihan nastaa, M.G. Soikkeli enkä mä kadu mitään... mutt se oli vaan csmaso@uta.fi jotenkin... vähän niinku ois tiskannu ##################### astioita..." Soikkelin elokuva-arkisto