=========================================================== Lyhyesti: "Shadow of the vampire" on hieno kunnianosoitus kauhuelokuvien perustalle, F.W. Murnaun " Nosferatulle"; mitä on elokuvan aristokratia, kuka sen valonarka demoni? Huumoria ja historiantajua myöten tyylitelty kuvitelma filmauksista, mukana Malkovich ja Dafoe luonnerooleissa. =========================================================== Kyllähän Werner Herzogin uusintaversio (1979) "Nosferatusta" sisälsi jo kommentaarin ja kunnianteon Murnaun alkuperäiselle (1922) vampyyrifilmille: se oli hauska ja jännittävä samalla kun toisti tarinaa historiallisemmassa kontekstissa. Tämä "Shadow of the vampire" menee kuitenkin hassunkurisesta nimestään (johon maahantuoja ei ole uskaltanut koskea seipäälläkään) huolimatta vieläkin pidemmälle. Se on elokuvahistorian läpi katsottu vampyyri, taiteenlajin ruumis tai ruumiillistuma, jollaisia kaikki kalpeat leffafriikit muistuttavat. Elokuva on yön taidetta, jossa todellista on vain se mikä näkyy kuvassa, eivätkä peilitkään toimi tunnollisen mimeettisesti vaan heijastavat vain se mitä sovitaan (ja vampyyrin näkymättömyys peilissä on tosiaankin populaarikulttuurin muunnos kansanperinteen vampyyreihin). "Shadow of the vampire" kuvittelee uusiksi "Nosferatun" filmaukset ja ilmeisesti soveltaa tositapahtumia mahdollisimman pitkälle, ooppiumin aiheuttamia hallusinaatioita myöten. Leffa ei erehdy helppoon komiikkaan vampyriin liitetyillä elementeillä, leikittelemään edes elokuvalajin parodialla, vaan ottaa kaiken irti siitä, ettei 1920- luvun alussa ole vielä mitään perinnettä kauhuleffalle, vaan kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa - viattomasti. "Shadow of the vampire" ei ole kuviltaan yhtä komea kuin Herzogin filmi, mutta luo uskoa siihen, että elokuvantekijöilläkin on tarve ymmärtää paitsi taitoaan myös harjoittamiensa lajien varhaishistoriaa. Se voidaan tehdä niin filmillisesti kuin tässä, tai sitä voidaan harjoittaa niin kirjallisestikin kuin "Flicker"-romaanissa (1991). "Mitä voimakkaampi paha, sitä voimakkaampi elokuva", siteerataan romaanin motossa Hitchcockia, ja sehän käy motoksi myös "Shadow of the vampire" -filmiin, etenkin kun romaanin mystinen filmiohjaaja Max Castle muistuttaa Murnaun hengen- ja kansanheimolaista Fritz Langia (1890-1976). Kääntäessään selkänsä Euroopan dekadenssille ja loihtiessaan paheellisuutta esiin historian varjoista fiktion Murnau tulee antaneeksi kauhulle muodon, jota elokuvataide on imitoinut yhä uudelleen, etsinyt arkkityyppisiä tilanteita joissa heikko lankeaa ja viaton voittaa uhrillaan hirviön. Kohtaus jossa vampyyri katselee sisään projektoriin tiivistää koko kauhuelokuvan historian yhdeksi osuvaksi metaforaksi. "Shadow of the vampire" on, niin kuin tavataan sanoa, pieni helmi. Sen katsoo pienenä itsenäisenä tarinana, mutta sen läpi katselee paljoa muuta; itse tajusin vasta leffan puolivälin jälkeen että eksentristä "metodi"näyttelijää esittää Willem Dafoe, niin ylikäytetty tähti niin antaumuksellisen demonisesti roolissaan kuin olisi saanut kiksinsä Herzogin filmin Klaus Kinskiltä. Se että juuri Draculassa on jotain mikä herättää näyttelijästä faustisen ihmispedon liittyy epäilemättä elokuvaan valon ja varjon taiteena; myös Coppolan "Draculassa" (1992) verevä kuvitus olisi mennyt hukkaan ilman kiimaista Gary Oldmania. Koko perheelle sallittu älykäs vampyyrifilmi on ällistyttävä kohtaaminen, _etenkin_ sen jälkeen kun uudelleenlämmittelyt ovat epäonnistuneet täydellisesti sellaisten kauhuklassikkojen kohdalla kuin "Tohtori Jekyll ja Mr Hyde" ("Mary Reilly", 1996, siinäkin Malkovich!) tai "Tohtori Moreaun saari" (1996). Toinen vaihtoehto on hedelmöittää filmiä uusilla painotuksilla niin visuaalisesti, -- M.G. Soikkeli Videolta 6.9.2001 Soikkelin elokuva-arkisto