SHOCKER (1989) Populaarikulttuurin syvätonkiminen, myyttien metsästys, on aina yhtä vaarallista, jos sitä ei tehdä tietoisina populaarin omista lainalaisuuksista. Mutta jos populaarikin on humanisminsa hylännyt ja haudannut, niin on taiteentutkimuskin enää sitä, että fossiilit mittailevat toistensa ikää. Enää akateemisessa maailmassa ei sentään ole asenteena, että jos menet jotain tonkaisemaan populaarikulttuurin ilmiöistä, saat vain populaareja faktoja, samanlaista kuin päivälehtien vulgaarifreudilaisen selitykset - ei ymmärrystä populaarin suurista tuotannollisista linjoista. Ei pidä totella sanomisia, ainakaan kaikessa. Joskus on syytä ajaa itsensä kirveellä katsomaan elokuvaa moottorisahamurhaajasta. Minä ajoin. Katsomaan Wes Cravenin uusimman elokuvan "Shocker". Todetakseni, että filmissä oli enemmän "syvyyttä" kuin koko viime vuoden kotimaisessa kirjallisuudessa. Missäkö syvyyksissä rämpineeksi tulin? Mielestäni taideteosta voidaan arvottaa mm. sen mukaan, miten se pystyy käsittelemään vanhoja myyttejä uudella näkökulmalla ja löytämään myytistä jotain uutta, ei ainoastaan esitystavassaan, vaan myös myytin tasolla. Tässä mielessä Cravenin elokuva on ns. mestariteos. Kauhuelokuvat on aliarvostettu laji monessakin mielessä, taiteena ja ahdistuksen helpottajana. Kauhuelokuvien tapaa soveltaa myyttejä pidetään yksinkertaisena ja kaavamaisena. Sitä kauhufilmit usein ovatkin, jos niitä tarkastellaan niiden oman merkitysmaailman tasolla. Kauhuelokuvien myyttinen tappaja tai hirviö on helposti selitetty niillä aineksilla, joita elokuva itse tarjoaa. Paljon mielenkiintoisemmaksi myyttitarkastelu muuttuu jos tarkastellaan elokuvan tapaa käyttää myyttejä taidemuodon ja taidekokemuksen erikoislaatuna: tirkistely, yhteisö pimeässä salissa, jne. Elokuvan kokonaisuuden voi nähdä myös yksinomaan vertauskuvallisena. Ja silloin liikutaankin jo syvissä myyttivesissä, joissa stereotyyppien lihasta paljastuvat arkkityypin luurangot. Wes Craven on jonkintasoinen kulttiohjaaja, joka ei päästä käsistään mitä tahansa. Amerikkalainen "Shocker" on pintatasolla synteesi ties kuinka monesta kauhuelokuvasta. Viihdyttävyys on siis tiivistetty monta elementtiä yhdistämällä. Sama on tapahtunut käsikirjoitusprosessissa myyttisellä tasolla. "Shockerissa" tiivistyy useimpien kauhuelokuvien yhteinen syvennetty aihe: seksuaalisuuden kauhu. (huom! elokuvan loppuratkaisun spoilaavia tietoja edessäpäin) . . . . . . . . . . . TARINA JA MYYTTI "Shocker" on tarina nuoren Jonathanin kamppailusta murhaajaisän kanssa. Murhat alkavat yllättäen. Jonathan saa sattumalta kyvyn siirtyä telepaattisesti murhapaikoille juuri ennen murhaa. Hän ei tunnista murhaajaa isäksi, myöskään katsojalle tätä ei paljasteta. Jonathanin avulla poliisipäällikkö, isäpuoli, saa Pinter-nimisen murhaajan kiinni. Sähkötuoli- teloituksessa Pinter siirtyy toiseen ruumiiseen ja pakenee vankilasta. Jonathan alkaa etsiä isää, Pinteriä, mutta tämä livahtaa TV-kanaville ja pistäytyy niiltä käsin olohuoneisiin murhaamaan ihmisiä. Lopulta Jonathan järjestää isälleen ansan, seuraa pitkä kaksinkamppailu TV-kanavien sisällä. Lopulta Jonathan pelastuu ja isä jää TV:n vangiksi. Myytin tasolla "Shocker" on tarina kyvyttömyydestä lähestyä naista, pelosta omaa seksuaalisuutta kohtaan. Jonathan on neitsyt, vaikka seurustelee kauniin tytön kanssa ja harrastaa macholajia, amerikkalaista jalkapalloa. Hän on maskuliinisesti itsevarma, vaikkei ole manifestoinut maskuliinisuuttaan. Tällaisesta hybriksestä seuraa maskuliinisuuden myyteissä aina rangaistus. Jonathanin vilkuillessa pelikentän laidan tyttöjä, hän juoksee pystypaaluun ja menettää tajuntansa. Myyttitason kannalta hän törmää biologisen (tarpeen) ja sosiaalisen (esiintymisen) ristiriitaan. Tätä seuraa paluu lapsuuteen - tarinan tasolla telepaattinen siirtymä lapsuuden kotiin. Jonathan näkee isän puukko kädessä murhaamassa äitiä. Tällaista visiota on tavattu kuvailla psykoanalyysissä "kantanäyksi": seksuaalisuudesta aggression ilmaisuna, pelottavana; isän fallos vertautumassa puukkoon. Tarinassa Jonathan yrittää pysäyttää isän eli seksuaalisuuden. Kun isä on saatu vangiksi, haluaa Jonathan henkilökohtaisesti olla paikalla teloituksessa - myytin kannalta nähdä, että seksuaalisuus kielletään julkisesti. Vasta elokuvan lopulla paljastuu, että Johannes on lapsena uhmannut isää ja ampunut tätä aseella polveen. Myytin kannalta tämä on ilmaisu siitä miten Jonathan kokee hybriksensä. Hän uhmaa maskuliinisuuden vaatimusta kasvaa seksuaalisesti täysi-ikäiseksi, ja siten loukkaa myös isän arvoa. Avoin seksuaalisuus selitetään kumpuavan myyttiperimästä, jonka symbolina elokuvassa toistuu TV. Seksuaalisuuden virallinen tuhoaminen pikkukaupungin seurapiirin silmien edessä ei tietenkään onnistu. Osoittautuu. että kuka tahansa voi kantaa seksuaalisuutta: isä-Pinter siirtyy sähköisenä energiana ruumiista toiseen. Jopa seksuaalisuutensa sitonut vanha naislääkäri muuttuu viettelijättäreksi kun Pinterin "sielu" on siirtynyt hänen ruumiiseensa eli seksuaalisuus on tartuttanut hänet. Muita uhreja ovat pastori ja pikku tyttö. Jonathan avuksi tulee isän surmaama neitsyt, joka tuo manalasta Jonathanille kultaisen medaljongin; sen voi tulkita vaikkapa henkisten voimien symboliseksi vastapainoksi animaalisille. Medaljonki osoittautuu riittämättömäksi taistelussa. Seksuaalisuus kyetään ainoastaan lamauttamaan, muttei tappamaan. Medaljonki päätyy lammen pohjaan eli alitajuntaan. Lopulta jopa Jonathanin lähimmät ystävät osoittautuvat seksuaalisiksi. Koska Jonathanin seksuaalisuus on herätetty ensimmäisissä miesroolien ristiriitaa pohtivissa ajatuksissa ("Like father, like son", nauraa Pinter). on tyttöystävänkin kuoltava. Elokuvaa rytmittävät Jonathanin läheisten hautajaiset; seksuaalisuuden uhrit. Viimeinen vaihtoehto Jonathanille on tuhota kaiken pahan alku, myyttejä välittävä televisio. Samalla Jonathan yrittää sukeltaa esiin medaljonkia, hakea alitajunnastaan positiivisia puolia. Esiin tulevatkin haamuina konkretisoituvat muistot tytöstä ja ystävistä. Tässä haaveiden maailmassa Jonathan rakastelee neitsyeksi jäänyttä tyttöystävää. Rakastelu on epäseksuaalinen ja romanttinen. Jonathanin palattua haaveista todellisuuteen on jäljellä isän ja pojan viimeinen kaksinkamppailu. Tv-kanavilla he tappelevat taustanaan erilaisia maskuliinisuuden näyttämöitä: taistelukenttiä, mediaväkivaltaa, uskonnollinen johtaja, jopa Frankenstein. Kun Jonathan onnistuu jähmettämään isänsä kameran ja TV:n väliin, hän kostaa isälleen sen, että tämä on asettanut naisen uhrin osaan. Nyt näemme mistä seksuaalisuutta pelkäävän nuoren miehen myytissä on todella kyse ja mikä on uutta myytin käsittelyssä. Nuorukainen pelkää seksuaalisuutta, koska nainen on perinteisessä seksuaalisuuden asetelmassa objektin eli uhrin osassa. Nuori mies, kuten Jonathan, ei ole valmis tällaiseen fallosentriseen seksuaalisuuteen. Hän onnistuu pakenemaan seksuaalisuuden myyttivoimaista maailmaa eli murtautuu ulos TV:stä. Liekehtivästä TV:stä kuuluu kuitenkin vielä isän viimeinen uhkaus: "Minä odotan sinua". Näin osoitetaan. että Jonathan on pystynyt voittamaan animaalisen puolensa ainoastaan väliaikaisesti. Isän ja maskuliinisen seksuaalisuuden malli piilee odottamassa aikaansa. Tarinan lopuksi Jonathan astuu yöhön, ihmisiä tulee ulos taloistaan tunnistamaan hänet. He ovat nähneet TV:stä isän ja pojan kamppailun kanavilla. Näin elokuvan loppu on myös myyttitasolla sovittava. Jonathan saa ihmisten hyväksynnän kamppailulleen. Tähdet tulevat esiin pilvien takaa symbolina henkistyneen, seksuaalisuutensa voittaneen ihmisen mahdollisesta tulevaisuudesta. MIEHEN REKONSTRUOINTI Kauhuelokuvasta, kuten "Shocker", voi nauttia sekä diskurssin että myytin tasolla. Jälkimmäiseen pitäisi kuitenkin antaa ohjausta ja opetusta, miksei jo peruskoulussa, jotta kauhuelokuvia ei hotkittaisi sellaisenaan, katharsispirtelöinä ennen ravintolaan sulkeutumista. Elokuvadiskurssin tasolla "Shocker" on puhdasta viihdettä, myytin tasolla kannanotto uuden maskuliinisuuden arvioimiseksi. Fallosentrisen seksuaalisuuden ainoaksi vaihtoehdoksi nähdään sukupuolisuuden kieltäminen. Toisaalta "Shocker" esittää osakulttuurin tuovan helpotuksen valtakulttuurin maskuliinisesta dominanssista. Isäin malli aktiivisesta, naista objektoivasta seksuaalisuudesta ei olekaan "luonnollinen" ja helppo ratkaisu kypsyvälle nuorukaiselle. -- M.G. Soikkeli (jutun alkuperäinen, pateettisempi versio on julkaistu Aviisissa 1989) Soikkelin elokuva-arkisto