Sideways (2004) tuntui hirmuisen lempeältä, aikuiselta, älykkäältä, ja omalta. Kevään tärkein elokuva. Samastuin vaivattomasti sen päähenkilöön, Milesiin, jolla on - surkea motivaatio kirjallisuuden opettajana - mielipuolisen suuria ja teorialähtöisiä kirjahankkeita - aito ja helposti välittyvä rakkaus estetiikkaan - kompleksinen asenne viiniin ja ihmisiin - koditon suhde naisiin ja salakavala hyötysuhde äitiinsä Sidewaysin juonenkäänteissä ja ennen kaikkea hienosti rytmitetyissä tunnelmankäänteissä riittää ihmettelemistä vaikka tietäisikin tarinan kaikessa tuttuudessaan: kaksi kaverusta lähtee ajelemaan viinin kotiseudulle Kaliforniaan viettääkseen viimeiset vapaat päivät poikamieselämästä ja toisen kaverin häistä. Matkan varrella jutellaan elämän tärkeimmistä asioista eli viinistä ja luovuudesta, rakkaudesta ja seksistä. Kaveriparin alkemia on sekin matkatarinoista tuttu: kirjanoppinut ja teoreettinen, ihmissuhteissaan pidättyväinen 'epäfyysinen' kaveri ja hänen vastakohtanaan välitön ja lihan iloille omistautunut soturiluonne. Oikeastaan molemmat hahmot voisivat löytyä jonkin toisenlaisen elokuvan sivuhenkilöinä, joten "sivupolkujen" sijaan tämän elokuvan voisikin nimetä olevan "Sidekicks"... Alkuperäisen nimen puolesta puhuu kuitenkin sen lukuvinkki koko elokuvan asenteeseen: arvoviini säilytetään vaakasuorassa, se on "kyljellään" pöytäviiniin ja arkiseen elämään nähden niin kuin ovat tämän kertomuksen henkilötkin... ja viinipullon asennosta he aamuisin kellahtavat ylös, niin kuin ohjaaja kuvavalinnoillaan osoittaa. Milesia esittävä Paul Giamatti näkyy tehneen roolin myös Todd Solondzin kirjallisessa elokuvassa "Storytelling", sekä useita pikku rooleja. Muistettavan rakastettavan ja persoonallisen hahmon hän tekee "Sidewaysissa" roolissa joka olisi välittömän falski mikäli siinä olisi Woody Allen tai Billy Crystal. 38-vuotias Giamatti on olemukseltaan niin arkinen ja tunteenpurkauksissaan niin aidonoloinen, että hänen komiikkansa lähtee pienistä veikeistä lisäelkeistä kuten sarjakuvamaisen häijyistä mulkaisuista kulmain alta. Juonen yksinkertaisuus ja henkilöhahmojen herraskaisuus käyvät mielessä jossain kohtaa jo filmin aikana, ainakin siinä missä kuvaruutu jaetaan dokumentarisoivaa jaksoa varten ja valkokankaalla vilahtavat ne jotka tekevät varsinaisen paskatyön viinikullan tuottamiseksi: Kaliforniaan tulleet vierastyöläiset. Mutta jos tämä elokuva ei johdata viinin filosofiaan niin ei sitten mikään, ja filosofista herätystään odotellessakin voi aina nautiskella (miel. sivistyneesti) pari lasillista inspiraatiota. "Sideways" on _oikeastikin_ hyväntuulisin elokuva mitä olen nähnyt sitten... huh, en edes muista milloin elokuva on antanut niin paljon hymyjä, naurusta nyt puhumattakaan, ja salissa jotkut nauroivat katketakseen ja juuri niissä oikeissa paikoissa (tosin mietin jälkikäteen huvittivatko muita ne erinäiset yksinäisyyden symbolit tuossa leffassa, esimerkiksi se miten kaverusten istuessa äidin kodissa televisiosta tulee dokumentti Hitlerin bunkkerista). Lopuksi täytyy vielä todeta, että pidin tästä elokuvasta paljon paljon enemmän kuin saman ohjaajan samanhenkisestä vaeltelufilmistä "About Schmidt", mutta syy voi olla henkilökohtaisessa antipatiassa Jack Nicholsonia kohtaan. Joka tapauksessa Alexander Payne näyttäytyy näiden kahden elokuvan perusteella ohjaajaksi, jolla on silmää americanalle, amerikkalaisen elämäntavan sivupolkujen yksityiskohdille. Mieleen jäävät katsojaa tuijottava biisoni miestenvessan vieressä sekä pipo päässä "tuhmaa" vaimoaan naiva rahvas... jotka ovat ehkä hyvinkin kevytmielisiä muistutuksia katsojalle, että päähenkilöiden haeskelema viinitarhaparatiisi jumalaisine neitoineen on yritys irrota maallisesta maailmasta, jonka makukyky on yhtä romahtanut niin rahvaan kuin kermakakkuihin uskovan yläluokan keskuudessa. Vaikka elokuva perustuu romaaniin (Rex Pickettin), on helppo uskoa, että Payne on muokannut kirjasta jotain aivan omaansa - niin paljon tässä on samanlaisia kuvia ja tilanteita kuin "About Schmidt" -filkassa. "Sidewaysin" paras kohtaus on se missä katsoja on jo valmis uskomaan, että se lihallisempi ja itsekkäämpi kaveruksista ansaitsee petokselle ja itsepetokselle omistautuneen elämänsä verrattuna yksinäisyydessään vellovaan teoreetikkoon - ja heti sen jälkeen tulee kohtaus, jossa paljastuu nautiskelijan naurettavuus kaikessa syvyydessään, samoin kuin esteetikon rohkeus ja tilannetaju. Ja sen kohtauksen saa kukin katsoja valita itse. -- M.G. Soikkeli Turussa 29.4.2005 Soikkelin elokuva-arkisto