======================================== Lyhyesti: "Signs" on kuvitukseltaan älykäs mutta sisällöltään höpsön korrekti ufojuttu aikuisille, ikään kuin "Independence Day" kellaridraamana. Uskonnollinen paatos tekee tästä tympeän verrattuna ohjaaja Shyamalanin hienoon kummitusfilmiin "Kuudes aisti". ======================================== Odotin kuin kuuta nousevaa uutta David Lynch -filmiä, mutta kun se tuli teattereihin, meninkin katsomaan Shyamalanin kevyttä kummitusfilmiä, koska saatoin jotenkin kuvitella ennalta mistä kaikesta Lynch-filmi koostuu, mutta Shyamalanin ohjaus tarjoaisi jotain ihan omalla tavoin rakennettua, siis populaarin kepeää ja silti jotain kutkuttavaa. No, paljolti tämä "Signs" (2002) sitä olikin, ympäristöä täydellisesti soveltavaa ja kaikissa tunnesävyissä oivaltavaa kuvausta, jonka ansiosta yksikään kohtaus ei näytä niin yksinkertaiselta kuin mitä se on osana tarinaa. Metafysiikka näyttäisi olevan Shyamalanlle edelleen lempeä vitsi, mutta hän käyttää sen merkkejä myös tavalla, jota amerikkalais-aasialaiselta ohjaajalta voidaan popularisoivassa mediassa odottaa: muistuttamaan meitä länsimaalaisia hylkäämästämme henkisyydestä. Kummitusjuttujen käsitteleminen tosissaan on joka tapauksessa Shyamalanlle monimielinen haaste, hän näyttää yleisölle paitsi pöpöjen paluun myös sen, miten hölmöinä pöpöihin uskovat itsensä näkevät. Joka Hollywoodia uskoo, se peiliään pelkää? Tähän "Signs"-tarinaan Shyamalan sijoittaa yhden amerikan-aasialaisen hahmon, joka ainoana edustaa käytännöllistä viisautta; Intiakin nähdään television kautta, se kun edustaa amerikkalaisessa tajunnassa jonkinlaista takaporttia taivaaseen, niin kuin nähtiin jo nämä ufofilmit kanonisoineessa "Kolmannen asteen yhteys" - filmissä. Muuten "Signs"-filmin käsitys ksenofobiasta, vierauden pelosta osoitetaan aiheelliseksi ilman kummempia perusteluja. Toisaalta amerikkalaiset ovat naiiveja hupsuja, tinahattuineen ja alienin kohtaaminen -oppaineen menetettyään perhettä koossa pitävän äidin, toisaalta he toimivat sheriffiperiaatteella tilanteessa kuin tilanteessa ja löytävät eristettyinä oikeimmat tavat kohdata vieraat olennot, tulivat nämä sitten millaisilla lentävillä esineillä tahansa. Pennsylvanialainn pappistalo maissipeltojen keskellä, sen kummempaa näyttämöä tälle invaders-tarinalle ei tarvita jotta Shyamalan saa rakennetuksi maailmanlopun tunnelman. Pimeyttä ja taskulamppuja käytetään taitavammin kuin koko "Blair Witch Projectissa" yhteensä. Tunnelma ei vaan kestä lähellekään filmin loppuun, ja aivan viimeiset huipennukset ovat tarinan kannalta niin paatoksellista uskontosatua, että siitä tuskin voi nauttia samanlaisena "kaikki selittyy" -käänteenä kuin "Kuudennessa aistissa". Johdonmukainen, kyllä, mutta myös tylysti tarinansa vihjailut tyhjentävä. Trailerin perusteella oletin, että Shyamalanlla olisi näkemys semioottisesta elokuvasta, joka osaa tulkita itseään ja mediansa merkkejä filmikohtaisilla merkeillä. Trailerin perusteella ensin näemme symbolit tulevasta, sitten indeksiset merkit, jotka laadullisesti jo vihjaavat mitä tuleman pitää, ja lopulta ikoniset merkit, painajaistemme näköiskappaleet takapihoilla. Mutta filmi ei käytä tätä rakennetta semioottisella alatekstillä, itseään alleviivaten, kuten toivoin. Sen sijaan filmiin kyllä sisältyy ajatus siitä, että kun ihminen on tulkitseva eläin, niin jokainen semioottinen tyhjiö täytyy ihmisestä käsin: ei vain tulkintoja vaan uusia merkkejä ilmaantuu sinne mistä aaveet ja haamut on karkotettu - jumalasta puhumattakaan. Tottahan Shyamalan on näillä kolmella filmillään tehnyt suuren palveluksen fantasialle ja kummitusfilmeille, ja ylipäänsä osoittanut miten omaperäisesti kaavoittuneimmaksi oletettuja lajityyppejä voidaan käsitellä. Etenkin "Unbreakble"- filmi (2000) oli se joka sai itseni kiinnostumaan siitä, miten tämä ohjaaja käyttelee hyväkseen filmikliseitä omaksi hyväkseen, rakentelee taustalle jotain myyttipitoisempaa näkemystä ilmitarinan aiheesta. Tällaisia hetkiä tarjoaa myös "Signs", vaikka se kokonaisuutena on suljetumpi ja perhepiiriin suljetumpi. Esimerkiksi kohtaukset, joissa toisiinsa tarrautunut perhe toimii antennina itkuhälyttimelle, ovat aivan hillittömiä. Shyamalanlla on ymmärrystä ennen kaikkea sille, että säikyttelyfilmi tarvitsee tasapainottajaksi paljon vinosti maailmaa katsovaa huumoria. Päähenkilö, uskontonsa ja jumalansa menettänyt leskimies, on vähän kuten "Unbreakable"-filmin miekkonen, joka kieltää itsestään metafyysisen, ihmisen kohtalon ylittävät ominaisuudet. Mel Gibson leskipappina ei ole ihan sietämätön (paitsi viimeinen kohtaus) ja huvittavat lapsinäyttelijät peittoavat tylsät alienit. Itse asiassa filmi jähmettyy tasan niissä kohdissa, joissa alien saadaan kuvaan; ei ole enää mitään, millä arvuutella tuntemattoman ja tutkimattoman vivahteita, mahdollisten tulkintojen skaalaa. No, vielä "Signs"- filmiin petyttyä jään silti odottelemaan kiinnostuneena Shyamalanin ohjauksia, vaikka persoonallinen käsiala korvaantuisikin vähitellen pelkällä käsityöllä. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 16.9.2002 Soikkelin elokuva-arkisto