"Have fun, stay single" Kuinka monta sinkkua mahtuu yhteen älykköleffaan? Woody Allenin leffoissa max 6 ja nuorten älykköleffassa tuntuu olevan sama suositus. Radiomafiassa oli äskettäin juttua kuinka viime syksynä jenkkilässä tuli tv-markkinoille äkisti paljon "kaks- kymmentä ja risat" -tyyppisiä muortensarjoja, joissa pohdiskeltiin esim. rockbändin ympäriltä nuorten ihmisten arkielämää samalla tavoin kuin aiemmin "Kolmekymmentä ja risat" -hengessä. Luultavasti "Singles"-leffa on tuon hukkaan molskahtaneen aallon jälki- tai oheislaineita, sillä leffa on kuin tiivistetty tv-sarja, jopa jaksotettuna otsikoituihin osuuksiin. Leffa ei ole juurikaan syvällisempi eivätkä sen henkilökuvat psykologisoidumpia kuin tv-sarjoissa, mutta: jos tv-sarjat toimisivat näin tehokkaasti ja mielenkiintoisin montaasein niin leffa-addiktio voisi vaihtua tv-kiintymykseksi. "Singles" on käsittämättömän aseistariisuva leffa, siis juuri siihen nähden kuinka "pinnallinen" ja "kevyt" ja (tietysti) farkkumainoslaskelmoitua sen estetiikka on. Vaan jos "Singles" ei saa hyvälle tuulelle niin on paras haudata ittensä maahan ainakin ohi wapun. Mietin vielä filkan alkupuoliskolla (joka on tiiviimpi ja terävämpi kuin loppupuoli; niin lähes aina jenkkileffassa) että jos haluaisin jonkun unelmakuvan oman sukupolveni elämästä, joka lähetettäisiin vieraiden rotujen tutkittavaksi Kassio- peian taakse, niin tämä leffa olisi riittävä tiivistelmä siitä kaikesta mikä on helposti hyvää ja vaikeasti hyvää meidän sukupolvemme elämästä. Tämä Crowen leffa on siinäkin mielessä löytänyt jotain olennaista, että leffan ihmisissä on yllttävän paljon kosketuskohtia suomalaiseen todelli- suuteen, meikäläisiin "turvallisiin erotiikkabileisiin" ja ihmissuhdepeleihin ja roolittomiin rooleihin ym ym ym. No, ihmiset ovat kauniita, musiikki on sikahyvää ja pursuaa taustalta esille juuri oikeissa kohdissa, dialogi on näppä- rää ja näyttelijävalinnat muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa imelinkin kohtaus saa jotain realismin makua. Ihmettelin sitäkin voiko tosiaan olla jenkkileffa, josta on riisuttu kaik- ki affektikalusto, ei väkivaltaa eikä nännejä kertaakaan, ei tragiikkaa eikä elämää suurempia yllätyksiä - siis aivan kuin Allenia nuorisolta nuorisolle - mutta tokihan filkan jälki- puoliskolle on sitten tällätty yksi affektipläjäys, jotta filmi ees kerran saisi puistella katsojaansa. Ma-sen-ta-vaa. Muuten filkalle voisi antaa liki kiitettävän arvosanan. Asia vielä erikseen lienee se missä määrin leffa onnistuu tavoittamaan olennaista siitä merkillisetä, monilla tavoin luonnottomasta (/"luonnottomasta") ihmisryhmästä nimeltä sinkut. Yhtä hyvin filkan nimi voisikin olla "Doubles": keskeisempää on parisuhde kuin yksilö. Jos on joku käsite jota olen enemmän inhonnut kuin "juppia" - koska "juppi" tekee tiettyjen ihmisten inhoamisesta liian helppoa - niin "sinkku" - koska "sinkku" esittää yksinäisyyden ikäänkuin luonnollisena. No, tällainen leffa glorifioi sinkkuuden ja sinkun vapauden: sinkulla on aina suunta kohti parempaa eli parisuhdetta, sinkku on loputtomassa onnelliseksi tulemisen tilassa, joten sinkkuna kandee pysyä; sinkkuus on tuplauden potentiaalia, well, amerikkalaista unelmaa, jota tukee mm. filkan tasan trenditietoinen 60-lukulais- vaatetus. Tympivää. Mutta, kuten sanottua, filkka riisuu lukulaseista ja tarjoaa niin monta terävää hymyä sinkuudelle, että tällaisen älppy- ihmisenkin neula hypähtelee uralla :-) -- MG Soikkeli ** Lisää x-sukupolvielokuvista ** Soikkelin elokuva-arkisto