"Sithin kosto" - Episodi III Star Wars -elokuvissa (2005) ========= Ensin ne huonot uutiset: kolmas ja viimeinen Star Wars -elokuva ei ole yhtään sen parempi kuin edelliset uuden trilogian elokuvat "Pimeä uhka" ja "Kloonien hyökkäys". Edelleen dialogi on kökköä, näytteleminen töksähtelevää, juoni vailla yllätyksiä, tarina vailla dramatiikkaa. Sitten vielä huonommat uutiset: Hayden Christensen keskushahmon eli Anakin Skywalkerin esittäjänä on yhtä tuskallista seurattavaa kuin pökkelö Orlando Bloom "Kingdom of Heaven" -filmissä tai rantapoika Colin Farrell "Aleksanterina". Haluaisinkin oikeasti, en pelkkää häijyyttäni, tietää, miksi Lucas- korporaatio ei voi palkata oikeata näyttelijää esimerkiksi elokuvan keskeisimpään rooliin, so. Anakin Skywalkerin esittäjäksi. Vai onko ongelma sittenkin pelkästään siinä, että sinitaustaa ja digimömmöjä vasten näytteleminen vie hyvältäkin näyttelijältä energiat... rutinoitunutkin näyttelijä jotenkin jähmettyy kuin ei tietäisi mihin sanansa kohdistaa, näyttelijät vailla lavastuksen ja ohjauksen luomaa... kulttuurista horisonttia. Tämä on myös se ainoa asia joka luo miellyttävän huimauksen efektin näissä uusissa Star Wars -elokuvissa: kaikissa tilanteissa henkilöhahmot ovat absoluuttisen vapaita painovoimasta. Imaginäärisissä lavasteissa heiluvien näyttelijöiden tekeminä hahmot eivät osoita minkäänlaisia huimauksen tai edes varpaisillaan olon merkkejä, vaan vauhti ja korkeudet ovat heille luonnollisia niin kuin linnuille. Nyt kun tämä Episodi III on maalailtu hieman synkemmin mustin ja punahehkuisin sävyin kuin edelliset SW-elokuvat, painovoimasta riippumattomat liikeradat etenkin elokuvan alussa ovat ne ainoat hyvät uutiset, joiden kannustamana tätä elokuvaa voi suositella katsottavaksi edes scifi- yleisölle. Kaikki se mikä normaalisti sitoisi ihmishahmoja ympäristöönsä, eräänlainen kulttuurinen gravitaatio, on SW-elokuvista poissa. Sikäli SW-filmit ovat nykypäivän isolla volyymilla tuotettuja satuja, ja niitä voisi sanoa ihmiskunnan kertomis- ja kuulemistarpeet ylittäneiksi tarinoiksi. Digimaailmaansa sulkeutuneet SW-elokuvat ylittävät kaiken materiaalisen sekä kerrontansa rajaehdoissa (mitä seuraavaksi voi tapahtua) että tarinoidensa sisällöissä, jäljelle jää pelkkä liikkeellä pitävä VOIMA. SW-maailmassa olemassaolon arvoitus olisikin siis liikkeelläpysymisen mysteeri, jonka jokainen paljastus henkilöiden tai asioiden alkuperästä voisi riistää. Uusien SW-elokuvien nimet paljastavat, kuinka vähän tarinoiden oletetaankaan liittyvän henkilöihin: "Pimeä uhka", "Kloonien hyökkäys", "Sithi[e]n kosto". Seikkailutarinoiden nimet eivät tietenkään ole koskaan olleetkaan tämän kummoisempia, mutta SW-leffojen tapauksessa syy ei ole niinkään tapahtumien ja juonen korostaminen kaiken muun kustannuksella - vaan tuotannollinen tausta: elokuvan nimen täytyy olla tarpeeksi mitäänsanomaton, jotta se voidaan vaihtaa piraattiversioiden uhatessa... originaalin arvoa. Alkuperä on SW-elokuvissa häivytetty kaikista näkyvistä merkeistä, koska se on niin vahvasti tuotannollinen tekijä, ja ainoa tapa antaa viitteitä jonkin syvällisemmän merkityksen olemassaoloon on alleviivata alkuperän myyttejä, isyyttä jota ei voida tavoittaa, äitiyttä jota ei voi välittää. En nyt odota, että scifi- ja fantasiaelokuvat kokisivat uuden nousun minimalistisella kuvan ja teknologian käytöllä, mutta _jotain_ uusia rajoja (edes sisällöllisiä lajirajoja) pitäisi scifin ja fantasian valita itselleen haasteeksi, jotta lajityypit vetoaisivat muihinkin kuin multipleksilaatikoihin sokerihumalassa tuleviin teineihin. Tätä minimalismia, tätä asetelmaa jossa kosmisen mittaluokan tapahtumat kävisivät havaittaviksi jo huonetilassa, tätä vastaan nämä digitaaliset spektaakkelit kamppailevat ja pyrkivät ylituottamaan jokaisen kohtauksen, jossa olisi yleistettävyyttä laajempiin tapahtumiin. Huomionarvoista on etenkin se, että näistä digitaalisista spektaakkeleista ei löydy minkäänlaisia avaintilanteita, vallankäytön tihentäviä tai draamallisen käänteen korostavia paikkoja. Miksi ei? Koska avaintilanne tarjoaisi katsojalle kiinnekohdan maailman ja henkilöiden alkuperään, tarinan mahdollisten merkitysten horisonttiin. Alkuperän uhka on viihdeteollisuuden kannalta yhtä kuin elokuvatradition uhka. Niin kauan kuin yksikään SW-filmien kohtaus ei sisällä aineksia koko elokuvan tulkitsemiseksi, niin kauan katsojan huomio on kiinnittymättä henkilöihin, tilanteisiin ja dialogiin, ja varsinkin niiden ohuuteen, epäloogisuuteen ja sisällönpuutteeseen. Niin kauan katsoja ostaa tuotetta, jonka hän on jo kyllä maksanutkin, mutta ei halua pettyä ostokseensa ja välittää pettymystä elokuvasta jälkikäteen puhuessaan. Mutta voiko yksikään elokuva ajaa ylitse kaikkien kohtaustensa niin täydellisesti, että tuloksena on pelkkää mahtipontista ja ylinopeaa kuvavirtaa? Ei ainakaan seikkailutarinassa. Esimerkiksi "Sithin kostossa" jediritari (Obi-Wan Kenobi) piiloutuu prinsessan tähtialuksessa komeroon, joka näyttää täsmälleen invalidivessalta. Se on elokuvan ylivoimaisesti kaunein ja sympaattisin kohtaus, koska se on myös ainoa aidosti humaani, ihmisen kokoinen kohtaus. Vaikutelma on hieman sama kuin "Aleksanteri" esittäisi narsisminsa koko repertuaarin puhelinkopissa niin kuin muuten Colin Farrell tekeekin elokuvassa "Phone Booth" (2002). Mitä scifileffan tulevaisuus siis tarvitsee on oma puhelinkoppinsa. -- M.G. Soikkeli Turussa 11.5.2005