================================================================= Lyhyesti: "Slacker" muistuttaa kulttuuriantropologian dokumenttia urbaaneista kolmekymppisistä. Se on 15 sekunnin tähtiä ja _paljon_ kangertelematonta dialogia, täpäriä oivalluksia korkeakulttuurin ja populaarin kytkennöistä, soljuvaa kameraa, tuhruista kuvaa, katsojaa ajatellen tehtyjä kohtausten rytmivaihtoja. "Slacker" on ne kuvat USA:sta, joihin nähden "Short cuts" on eeppistä viihdettä. ================================================================= Jos jossain on elokuvan suojeluspyhimys, niin kaikki dollarit Richard Linklaterin puolesta, että hän on niin pystymetsästä tullut ammattilainen kuin miltä vaikuttaa, eikä viimeisin keksintö viedä grungesukupolvesta ulkoa päin viehättyneiden kolmikymppisten leffarahat. "Slackerin" kyseenalainen viehätys on siinä, että se tuntuu kaikkia muita _aidommalta_ jenkkileffalta, peräti ainoalta _realistiselta_ amerikkalaiselta elokuvalta mitä on nähnyt sitten.. hmm, "Rakasta minua Manhattan"-elokuvan. Totta kai "Slackerin" näyttämä kaupunki ja ihmiset ovat käsikirjoittaneen ja ohjanneen Linklaterin valintaa ja yhä etäällä siitä sosiaalisesti repeytyneestä todellisuudesta mitä jenkkilä on. Juuri kukaan ei tee työtä, juuri kenenkään perhekontekstiin ei puututa, ihmiset elävät epämääräista ikuista lomaa. Silti tämä leffa on huojentavaa katsottavaa: Ameriikan ylikasvuisilla skideillä on yhtä tylsää kuin Pihtiputaalla (tai Lontoossa tai Tampereella). "Slacker" viittaa eräässä kohtauksessa Antonionin elokuvaan "Blowup". Se lieneekin ainoa myönnytys elokuvan historialle mitä Linklater tekee? Samalla tavoin kuin "Blowupissa" "Slackerissa" on muutamia paikoin toistuvia teemoja ja tahallisen (?) käsittämättömiksi jääviä episodeja, kuvan ahdistavan tiiviiseen rajaukseen piilotettuja mitään tarkoittamattomia arvoituksia, joiden päällekäyvin tarkoitus lienee korostaa miten irrallaan kuvatut henkilöt ovat ympäristöstään. Irrallisuutta korostaa sekin "Blowup"-leffaan yhdistävä tematiikka, että henkilöt toistuvasti pohtivat vallankäyttöä, jota he eivät voi tunnistaa ja nähdä. Eräs heimoksi yhdistävä tunnuspiirre slacker-sukupolvelle voisikin olla tunne siitä, että oma elämä on vain valtaapitävien ajatusten miimistä esitystä. Toinen tausta Linklaterin elokuvalle on hippikauden vähäeleisen surrealistinen, intuitioon luottava ja kuvan informaatiosisältöä vähättelevä kuvaus. Mielessäni on esimerkiksi Antonionin "Zabriskie point", oman aikansa hienostuneen veltto kuvaus liikkumavarasta poliittisuuden ja epäpoliittisuuden välillä. Sukupolvi X on yhtä kuin tietoisuus kaiken valmiudesta ja keinotekoisuudesta. Etenkin "Slackerin" lopetus on lennokas kannanotto kaiken esitetyn ja esittämisen, sisällön ja muodon keinotekoisuudesta: tämä oli vain yksi homemovie lisää, ammattimainen harrastajafilmi. Jos en olisi nähnyt ensin "Rakkautta ennen aamua"-filkkaa, niin kiirehtisin sanomaan Linklateria 1990- luvun Godardiksi. Kääk. Niin niukassa on avantgarden tarjonta. Internetin elokuvatietokannassa on omaksi lajityypikseen nimetty rohkeasti "generation x". Hakusanan alta löytyy vain viisi elokuvaa: "Before sunrise", "Bodies, Rest & Motion", "Reality bites", "Slacker" ja "Singles". Taitaa olla tyylitietoisin lajityyppi, kun ilman historiallista kontekstia siihen ilmaantuu kuin tyhjästä neljän vuoden aikaskaalassa viisi leffaa? En ole nähnyt "Reality bites"- filkkaa, mutta nuo neljä muuta ovat henkilöiltään, draaman sisällöltä ja kuvan käsittelyltään niin etäällä toisistaan, että lajityyppiin voisi yhtä hyvin lisätä elokuvat "Single white female", "Sleep with me", "Close my eyes", "Point-Neufin rakastavaiset". Viime mainitut kertovat mielestäni vähintään yhtä paljon väliinpudonneiden sukupolvesta kuin lajin klassikoiksi nimetyt viisi filkkaa, mutta muoto vain on kiinnittyneempi leffalajien perinteisiin. Ja eikö elokuva kuten brittiläinen "Peterin ystävät" kerro ihan saman_tyyppisistä_ ihmisistä ja samanlaisista ongelmista, mutta hahmot ja näyttelijät sattuvat olemaan kymmenen vuotta vanhempia? Noista viidestä ensin mainitusta "Slacker" on mielenkiintoisin sekä sisällöltään että muodoltaan. Leffaa katsoessa voi kylläkin olla huviksi jos muut neljä/kolme alkavat tuntua siihen nähden ällistyttävän helpoilta: miten paljon tällaisesta ironisten väliinputoajien sukupolvesta saisikaan irti, kun Linklater mahduttaa yhteen puolentoista tunnin leffaan yli sata tarinaa tuntemastaan tuntemattomasta sukupolvesta! Filkan aloittaa ohjaajan esittämän hahmon monologi, joka kandee pitää mielessä leffan ajan: se on eräänlainen johdanto elokuvan tavoittelemaan maailmankuvaan. Jokaisesta kuvatusta hahmosta on valittu yksi mikroskooppisen pieni osa hänen elämäänsä, mutta jokainen kohtaus on yhtä merkitsevä, koska jokaisessa kohtauksessa ihminen tekee (vähintäänkin repliikissään) elämänsä suuntaan vaikuttavan valinnan. Yhdistäessään nämä valinnat samanarvoisiksi elokuva pyrkii todistamaan, että elämän suuria kertomuksia on vain siellä missä sellaisia halutaan nähdä. "Slacker" on viisto leikkaus urbaanin kolmekymmentä ja terapiat päälle -sukupolven elämästä. Yhteistä kuvatuille yli sadalle henkilöhahmolle ovat urbanlore-tarinat, kevythenkinen paranoia, alituinen väsymys parisuhteisiin ja aina etukäteen valmis turtumus ja varautuminen pettymyksiin, "I really mean it"-tyyppiset lauseet joilla enemmän pahoitellaan kuin painotetaan todellisia tarkoituksia. Mitään ei tapahdu, mutta kaikki hyväksytään; suhteellisuudentaju on niin pitkälle kehittynyt, että kuka tahansa voi tosiaankin jatkaa mitä tahansa kohtausta; kellään ei ole etusijaa dramatiikkaan. Jep, Linklaterin tapa yhdistää kohtauksia on taitavia puolipisteitä milloin ei rauhallisesti panoroivia ajatusviivoja. Jos pidit Linklaterin "Rakkautta ennen aamua"-elokuvan sanailusta, ei ole sanottua, että "Slacker" sopii samaan kalloon, sillä "Slacker" on yhtä autenttisesti ja etäisesti elämänmakuinen kuin väljähtänyt coke. "Rakkautta ennen aamua" sai Tapahtumasta irti valtavasti, kahden erilaisen ihmisen samansieluisuus ja rohkeus tarkastella toista ainutlaatuisena, mutta ei yrittänytkään olla mikään X- sukupolven testamentti romansseille. "Slacker" on arkipäiväisempi ja vieläkin puheliaampi, ja monin paikoin sen kiinnostavuus on samaa joutilasta luokkaa kuin istahtaa iltapäivällä Vanhalle ja salakuunnella mitä pullojen takana manaillaan. Suomessa kiertävässä "Slackerin" versiossa on ruotsinkieliset tekstit, mutta lähes kaikki filkassa kuultava puhe on seurattavaa englanniksikin; ei mahdottomia murteellisuuksia eikä konekivääridialogia. -- ##################### "Kun sinä hallitset siirtokuntaa ja minä kirjoitan M.G. Soikkeli poliittista filosofiaa, he eivät ikinä arvaa, csmaso@uta.fi että yön pimeydessä hiivimme toistemme huoneeseen ##################### pelaamaan tammea ja käymään tyynysotaa" -O.S.Card- Soikkelin elokuva-arkisto