============================================================ Lyhyesti: "Sliding doors" on pirtsakka tyttöfantasia, jota ei voi suositella yhdellekään sujuvan tarinan tai elokuva- taiteen ystävälle. Gwyneth Paltrowin alinäytteleminen ja uskomattoman kliseiset lemmenkohtaukset vievät kaiken mielenkiinnon erikoisesta kerrontaratkaisusta, kahden yhtä mahdollisen elämäntarinan rinnakkaistamisesta. ============================================================ "Sliding doors" - ei, tämä ei ole jatko-osa Oliver Stonen Doors-filmatisoinnille, vaan jotain vieläkin typerämpää: yksi kliseisimmistä tuotemerkkileffoista mitä tyttöyleisön makuindeksiä noudattaen on tehty - suuren yleisön rahat mielessä. * * * "Jos jumala on rakastava, voiko helvetti olla ikuinen?" pohditaan erään kirkon mainoksessa. Elokuvateatterista yhteistä tunnekokemusta etsivä, älyn vähittäismäärällä siunattu katsoja on valmis vastaamaan "kyllä" istuttuaan puolitoistatuntisen "Sliding doors" tyyppisen kertakäyttöelokuvan katsomossa. Kyllä, kristittyjen kuvittelema spektaakkeli voi olla ikuinen, kun 100 minuuttia tyhjänpäiväistä elokuvaa voi tuntua sekin käsittämättömän pitkältä.Riippumatta uskontokunnasta on jokainen katsoja valmis lisäksi uskomaan, että jumalallinen myötätuntokaan ei yllä niiden elokuvantekijöiden sydämiin, jotka ovat päästäneet elokuviin Gwyneth Paltrowin kaltaisia, tv-sarjasta bongattuja tyhjänpäiväisyyksiä. Vai aivanko jokaisen katsojan? Paltrow nimittäin on vakaa ja varma valkokankaalla, ja toisenlaisessa leffassa hänen ironiakykynsä olisi jopa uskottava; voimme esimerkiksi kuvitella hänet keskelle brittiläistä tiskirättirealismia esittämässä falskia näyttelijätärtä, jonka käsitys parisuhteista perustuu iltapäivän saippuasarjoihin. Vai voimmeko? Keihin meihin uskon, jos uskon parvijärkeen elokuvavalinnassa? Kun ihmiset menevät porukalla elokuviin, he saattavat tulla valinneeksi juuri tällaisen "Sliding doors" tyyppisen, särmättömän, mutta varmasti keskustelua (yhdellä ideallaan) herättävän viihdeleffan; niinhän 'meillekin' kävi. Joten vielä "Sliding doors" leffan nähtyämme olemme yhtä ymmällämme siitä, miten surkean leffan kategoriaan se pitäisi oikein sijoittaakaan: onhan se yhteisen valinnan tulos. Se on mitä tyypillisin tuotemerkkielokuva, jollainen tehdään yleisö ja markkinointi yhtä aikaa mielessä; tämä näkyy jo siinä, että leffan nimeä ei ole voitu suomentaa onhan se valmis ja tunnistettava tuote vain alkuperäisellä nimellä. Jos leffa ei saa ideastaan, vaihtoehtoisten elämänkulkujen rinnastamisesta irti mitään tragiikassaan tai komiikassaan kiinnostavaa, on syy myös siinä, että tarkoitus on myydäkin yleisölle pelkkä idea muutamin koristein; tyttöleffa kyseessä ollen vaattein ja uraunelmin makeutettuna. Vaikka "Sliding doors" on mitä ilmeisimmin tehty 15-20 vuotiaalle myöhäiskypsälle tyttöyleisölle, jolle leffa on ensimmäinen askel pois tv-ruudun äärestä, sen perustava idea on sujuvasti muotoiltu hieman vaativammallekin yleisölle: oletetaan että elämänkohtalon ja partnerivalinnan ratkaiseva tilanne sijoittuisi yhteen myöhästymiseen metrojunasta, ja sijoitetaan sitten tulevat kohtaukset rinnatuksin, mutta kuitenkin alleviivaten yhtäaikaisten juonenkulkujen fantasiallista luonnetta. Hieman vaativampikin katsoja saattaa leffan esittelyihin tai mainoksiin törmätessään kiinnostua asetelmasta, joku muistaa jopa Kieslowskin "Sattuman kauppaa" filmin, jossa leikiteltiin samanlaisella idealla. Yhden kliseisen tarinan sijaan "Sliding doors tarjoaa siis kaksi kliseistä, toisiinsa solmittua tarinaa. Sama myynti-idea kuin Tupla-Uunossa tai Tupla-Van Dammessa. Voin vain kauhulla kuvitella mikä on tämän tuotteistamisen seuraava vaihe: George Clooney ja Gwyneth Paltrow tähdittävät kokonaisen leffanovellien sarjan, jonka viisi tv-studiossa meriittinsä luonutta naisohjaajaa muotoilee Pariisiin sijoittuvaksi ihmissuhdekronikaksi. "Sliding doors" on niitä leffoja, joista voi sanoa vain yhden hyvän asian: sen jälkeen on helppoa omistautua videoille, sillä niiden suhteen voi sentään valita millä nopeudella etenee. Viisitoista ensimmäistä minuuttia "Sliding doorsista" on, nimittäin, hieman keskivertoa parempaa, napakkaa replikkointia ja siedettävää tilannekomiikka. Sen jälkeen voisi lopun leffaa kelata hirmumyrsky "Sofian" nopeudella. Forward! -- M.G. Soikkeli Helsingissä 16.10.1998 Soikkelin elokuva-arkisto