============================================================
Lyhyesti: "Sliding doors" on pirtsakka tyttöfantasia, jota ei 
voi suositella yhdellekään sujuvan tarinan tai elokuva-
taiteen ystävälle. Gwyneth Paltrowin alinäytteleminen ja 
uskomattoman kliseiset lemmenkohtaukset vievät kaiken 
mielenkiinnon erikoisesta kerrontaratkaisusta, kahden 
yhtä mahdollisen elämäntarinan rinnakkaistamisesta.
============================================================


"Sliding doors" - ei, tämä ei ole jatko-osa Oliver
Stonen Doors-filmatisoinnille, vaan jotain vieläkin
typerämpää: yksi kliseisimmistä tuotemerkkileffoista
mitä tyttöyleisön makuindeksiä noudattaen on tehty - 
suuren yleisön rahat mielessä.

                        * * *

"Jos jumala on rakastava, voiko helvetti olla ikuinen?" 
pohditaan erään kirkon mainoksessa. Elokuvateatterista 
yhteistä tunnekokemusta etsivä, älyn vähittäismäärällä 
siunattu katsoja on valmis vastaamaan "kyllä" istuttuaan 
puolitoistatuntisen "Sliding doors" ­tyyppisen 
kertakäyttöelokuvan katsomossa. Kyllä, kristittyjen 
kuvittelema spektaakkeli voi olla ikuinen, kun 100 
minuuttia tyhjänpäiväistä elokuvaa voi tuntua sekin 
käsittämättömän pitkältä. 

Riippumatta uskontokunnasta on jokainen katsoja 
valmis lisäksi uskomaan, että jumalallinen 
myötätuntokaan ei yllä niiden elokuvantekijöiden 
sydämiin, jotka ovat päästäneet elokuviin 
Gwyneth Paltrowin kaltaisia, tv-sarjasta 
bongattuja tyhjänpäiväisyyksiä.

Vai aivanko jokaisen katsojan? Paltrow 
nimittäin on vakaa ja varma valkokankaalla, ja 
toisenlaisessa leffassa hänen ironiakykynsä olisi jopa 
uskottava; voimme esimerkiksi kuvitella hänet keskelle 
brittiläistä tiskirättirealismia esittämässä falskia 
näyttelijätärtä, jonka käsitys parisuhteista perustuu 
iltapäivän saippuasarjoihin. Vai voimmeko? Keihin meihin 
uskon, jos uskon parvijärkeen elokuvavalinnassa? Kun 
ihmiset menevät porukalla elokuviin, he saattavat tulla 
valinneeksi juuri tällaisen "Sliding doors" ­tyyppisen, 
särmättömän, mutta varmasti keskustelua (yhdellä 
ideallaan) herättävän viihdeleffan; niinhän 'meillekin' kävi. 

Joten vielä "Sliding doors" ­leffan nähtyämme 
olemme yhtä ymmällämme siitä, miten surkean leffan 
kategoriaan se pitäisi oikein sijoittaakaan: onhan se 
yhteisen valinnan tulos. Se on mitä tyypillisin 
tuotemerkkielokuva, jollainen tehdään yleisö ja 
markkinointi yhtä aikaa mielessä; tämä näkyy jo siinä, että 
leffan nimeä ei ole voitu suomentaa ­ onhan se valmis ja 
tunnistettava tuote vain alkuperäisellä nimellä. Jos leffa ei 
saa ideastaan, vaihtoehtoisten elämänkulkujen 
rinnastamisesta irti mitään tragiikassaan tai komiikassaan 
kiinnostavaa, on syy myös siinä, että tarkoitus on 
myydäkin yleisölle pelkkä idea muutamin koristein; 
tyttöleffa kyseessä ollen vaattein ja uraunelmin 
makeutettuna.

Vaikka "Sliding doors" on mitä ilmeisimmin 
tehty 15-20 ­vuotiaalle myöhäiskypsälle tyttöyleisölle, 
jolle leffa on ensimmäinen askel pois tv-ruudun äärestä, 
sen perustava idea on sujuvasti muotoiltu hieman 
vaativammallekin yleisölle: oletetaan että elämänkohtalon 
ja partnerivalinnan ratkaiseva tilanne sijoittuisi yhteen 
myöhästymiseen metrojunasta, ja sijoitetaan sitten tulevat 
kohtaukset rinnatuksin, mutta kuitenkin alleviivaten 
yhtäaikaisten juonenkulkujen fantasiallista luonnetta. 
Hieman vaativampikin katsoja saattaa leffan esittelyihin tai 
mainoksiin törmätessään kiinnostua asetelmasta, joku 
muistaa jopa Kieslowskin "Sattuman kauppaa" ­filmin, 
jossa leikiteltiin samanlaisella idealla.

Yhden kliseisen tarinan sijaan "Sliding doors 
tarjoaa siis kaksi kliseistä, toisiinsa solmittua tarinaa. 
Sama myynti-idea kuin Tupla-Uunossa tai Tupla-Van 
Dammessa. Voin vain ­ kauhulla ­ kuvitella mikä on 
tämän tuotteistamisen seuraava vaihe: George Clooney ja 
Gwyneth Paltrow tähdittävät kokonaisen leffanovellien 
sarjan, jonka viisi tv-studiossa meriittinsä luonutta 
naisohjaajaa muotoilee Pariisiin sijoittuvaksi 
ihmissuhdekronikaksi.

"Sliding doors" on niitä leffoja, joista voi 
sanoa vain yhden hyvän asian: sen jälkeen on helppoa 
omistautua videoille, sillä niiden suhteen voi sentään valita 
millä nopeudella etenee. Viisitoista ensimmäistä minuuttia 
"Sliding doorsista" on, nimittäin, hieman keskivertoa 
parempaa, napakkaa replikkointia ja siedettävää 
tilannekomiikka. Sen jälkeen voisi lopun leffaa kelata 
hirmumyrsky "Sofian" nopeudella. Forward!

--
M.G. Soikkeli
Helsingissä 16.10.1998



Soikkelin elokuva-arkisto