======================================================= Lyhyesti: "Sokkotanssi" on vähän kuin "Elämäni koirana" suomalaisittain. Se on kauniisti ja kypsästi kuvattu nuorisoleffa, jonka ainoa heikkous ovat pinnistelevät lapsinäyttelijät. Matti Ijäksen elokuville tutusti lupsakkaa nostalgiaa ja sujuva 1950-luvun lavastus. ======================================================= "Sokkotanssi" sisältää aineksia ainakin kolmeen nuoruuskuvaukseen: vähän pertsa & kilua, vähän nuoruusromanssia , ja vähän myös "Elämän meno" - tyylistä kaupunkikuvausta. Tämä pertsa&kilu -osasto pitää elokuvan vireessä, koska päähenkilön lisäksi tarinaan yhdistetään sujuvasti hänen hulttiokaverinsa kasvutarinaa. Sopuisa ja älykäs päähenkilö karkailee vain silloin kun ympäristö on sietämätön, sen sijaan hulttiokaveri on pikkuvanha seikkailija, jonka tavoite läpi elokuvan on saada täysikasvuisen paperit ja päästä merille. Oikeastaan elokuva olisi voinut keskittyä enemmänkin tähän Mikko Vanhalan tekemän hahmon varaan, mutta hyvä näinkin. Nuoruusromanssin kuvaus toimii hauskasti, sillä elokuva ei kertaakaan erehdy sentimentalisoimaan, vaan sen kauneinkin rakkauskohtaus on samalla arkinen: näytellään aikuisia, mutta tajutaan myös että niinhän aikuisetkin näyttelevät. Siksi ihastuksen kohteelle voi antaa anteeksi hyvin monenlaisia asioita. Pojan odysseia vaihtelevien miesmallien maailmassa keskittyy lisäksi moneen muuhunkin sukupuolitettuun tilanteeseen, joten hidalgoisä on vain yksi epäonninen miesmalli muiden joukossa. "Elämä meno" -osasto liittyy lähinnä maisemiin talojen pihoilta ja koulusta. Ne ovat niin aidon oloisia, etteivät liian tutut ja tutusti roolinsa tekevät (mies)näyttelijät särje tunnelmaa. Lienee Matti Ijäksen elokuville tyypillistä, että mieshahmot ovat etualalla ja naishahmot roolitettukin vähemmän tunnetuilla näyttelijöillä? Itse en erityisemmin pidä Martti Suosalosta, Vesa-Matti Loirista tai Pirkka-Pekka Peteliuksesta tällaisessa elokuvassa; sen sijaan Sulevi Peltola tuntuu kuuluvan tŠllaiseen leffaan yhtä itsestäänselvästi kuin kumisaappaat koulukuvaan. Matti Ijäksen elokuvien ylinokkela dialogi sopisi ehkä paremmin teatteriin kuin filmille, ja ylinokkelaa dialogia tuntuvat seuraavan mitenkuten liioitellut mieskarakteerit. Ijäs on tehnyt teatterilevitykseen jätkäleffoja, jotka ainakin omassa katsannossani ovat yhtä kiinnostavia kuin pillurallin seuraaminen ikkunasta; tarkoitan leffoja Räpsy ja Dolly (1990) ja Pilkkuja ja pikkuhousuja (1992). Televisiossa nähty "rakkaustrilogia" (1994-1997) sai minut niin ikään vaihtamaan kanavaa. Jopa "Sokkotanssissa" on huvittavaa miesahdistusta, heilutaan pistoolin ja räjähteiden kanssa, mutta kokonaisuus on yhtä tunnelmoiva kuin musiikkinsa. "Sokkotanssi" on tehty niin katsojaystävällisesti, että yksikään kohtaus ei ole sekuntiakaan pidempi kuin sen tunnelma takuuvarmasti voi kantaa. Tämän seurauksena "Sokkotanssi" on kerrontarytmiltään hengästyttävä, mutta on siinä se hyvä puolensa, että lapsinäyttelijöiden honotukseen ja jurouteen ei ehdi hyytyä. Ynnä kaikki, "Sokkotanssi" on Lasse Hallströmin "Elämäni koirana" - filmin tavoin siitä harvinainen suomalaisleffa, että sen katsoo mielellään uudestaan. Niin tarkoin se vangitsee tietyille vuodenajoille ominaisia tunnelmia nostalgia-ajan Suomesta. -- M.G. Soikkeli Videolta 13.5.2000 Soikkelin elokuva-arkisto