Sovitus (2007) ============== "Sovitusta" ("Atonement") katsoessa ihastelee, miten erinomaisen brittiläinen se on tyyliltään, ja alkaa toivoa että elokuva kestäisi samassa aurinkoisen nokkelassa ja eroottisessa tunnelmassa ainakin kolme tuntia - kunnes siinä ensimmäisen tunnin lopulla toivookin, ettei se olisikaan ihan niin brittiläinen eikä ainakaan niin nokkela. Kestoa toki saisi olla vaikka enemmänkin kuin ne kaksi tuntia, mihin pitkät elämäkerrat on typistetty. Tämä ei ole ehkä vuoden paras elokuva filmitaiteen kannalta, mutta parasta eli varminta mihin lippurahat kannattaa sijoittaa, etenkin jos ei tiedä ennalta mitään teattereissa tarjolla olevista filmeistä. Kehnohan tämä vuosi 2007 on ollut elokuvienkin osalta. "Sovitus" on niitä elokuvia, jotka ovat tavattoman kirjallisia jopa rakenteeltaan. Kirjoituskoneen äänestä tehty kastanjettimainen musiikki nopeimpiin, kuvien ja kohtausten sisällä tapahtuviin juonellisiin siirtymiin antaakin viitteitä siihen, miten koko elokuvan idea ja vitsi on sen kirjallisessa luonteessa: a-tone-ment merkitsee tässä yhteydessä oikeastaan sovitusta myös musiikin merkityksessä, muistojen sovittamista äänille, joista tuskallisimmat osuudet voivat olla hyvinkin mykkiä ja kepeitä. Musiikki nostalgian sentimentaalisena kaikenhyvittävyytenä täyttää ne aukot, joissa tekijyytensä työstäjän, kirjallisesti elämäänsä muokkaavan ihmisen, olisi pitänyt saada oma äänensä auki. Tätä nostalgiaa elokuva tarjoilee surutta, samalla kun se nuhtelee meitä kirjallisia ihmisiä sentimentaalisista tulkintavapauksista ja pelkuruudesta elämän näyttämöillä. Kuviltaan kauniina ja etenkin erotiikassaan lempeänä "Sovitus" saa miltei unohtamaan miten julmia aiheita se kätkee, mukaan lukien teinilapsen raiskauksen ja maailmansodan runtelemat miljoonat ihmiset. Kesäisen alkujakson ja sota-aikaan sijoittuvan jälkijakson välillä on kuilu, jonka ansiosta nämä kaksi veritekojen ja syyllisyyksien maailmaa jäävät pysyvästi erilleen. Voi vain kuvitella, miten paljon rikkaampia ovat yhteydet ihmisten ja kansojen syyllisyyden välillä Ian McEwanin alkuperäisessä romaanissa. Elokuvaversiossa mahtipontiseksi visioksi levittäytyvä Dunkirkin kohtaus on täysin onttoa lainaa ihan jostain muusta filmistä. Tai sitten tästä filmistä on tosiaankin editoitu ainakin tunnin verran (sivuhenkilöiden avulla?) syventäväksi tarkoitettua materiaalia. Nyt tuloksena on turhankin kaunis kirjallinen romanssi, syyllisyystarina joka lopultakin käsittelee enemmän kirjailijan eetosta kuin mitään muuta. Sellaisena filmi sietää vain yhden katsomisen, tosin juuri elokuvan alkupuolella voi herkutella kaikenlaisella kuvakerronnan itseensä viittaavuudella ja ehkä palata juuri siihen videokierroksella: mietiskellä esiintyvän elämäntavan kytkentöjä brittiläiseen luokkayhteiskuntaan, seksuaalisen halun ja romantiikan piiloleikkiä, joka lasten käsissä muuttaa komediankin tragediaksi ja tragedian farssiksi. Suklaatehdas, sitähän se seksi on, toden totta: "Bite it. You have to bite it!", käskee sodalta säästyvä yläluokan gentleman turmeltavaksi katsomaansa teinilasta. "Sovitusta" voinee katsoa myös tarinaksi kypsymisestä. Sellaiseen tarinaan sen näyttelijät eivät kuitenkaan ole tarpeeksi ilmaisevia ja ilmeikkäitä. Sen lapsinäyttelijät ovat onneksi niin erinomaisia kuin brittifilmeistä voi odottaakin, joten alkupuoli filmiä jää elämään ikään kuin elokuvana elokuvassa. -- M.G. Soikkeli Tampereella 22.11.2007 Soikkelin elokuva-arkisto