========================================================== Lyhyesti: "Space cowboys" lähettää eläkeläisiä avaruuteen pelastamaan venäläistä satelliittia. Pitkä ja kepeä alkujakso ollaan maan kamaralla, tummasyisempi ja toiminnallisempi jälkiosa vilahtaa tunnelmia kasvattamatta; scifikäs kohotus. ========================================================== Ei kai kauhufantasiassakaan ole ikäraja koskaan alle kuudentoista, niin miten "Space Cowboys" (2000) voidaan luokitella K-11? Onhan naamaansa vääntelevä Clint Eastwood pelottavampi ilmestys kuin mikään haudasta nouseva muumio. Geriatrillerin kyseenalaiseen lajityyppiin kuuluva "Space cowboys" sisältää sentään paljon lähikuvaa Eastwoodista, onhan hän elokuvassa näyttelijänä, tuottajana ja ohjaajana. Tuotantona "Space Cowboys" taitaa olla Eastwoodin suurin saavutus, niin keskinkertainen kuin se sitten onkin ohjaukseltaan ja näyttelijätyöltään. Suuruus on tässä elokuvassa yhtä kuin suuruudenhulluutta, ja sillähän on erityisarvonsa Hollywoodissa. Jotta tuottaja-ohjaaja voisi sijoittaa hahmonsa kaikkialle tarinaan, täytyy tarinan maailman olla hyvin kaavoitettu ja suuren persoonan tarpeessa. Eastwoodin kaavagenreksi ovat käyneet westernit, ja myöhemminkin on yksinäistä cowboyta kaivattu presidentin suojelijaksi ("Tulilinjalla", 1993; ohj. Petersen) tai valtakunnan pelastavaksi ammattivarkaaksi ("Rajaton valta", 1997). "Space cowboys" on Eastwoodin viimeisin aluevaltaus. Koska Eastwood on ohjaajana viime vuosina juuttunut epäkiinnostaviin rikosleffoihin, voi sentään uudelta alueelta, kuten NASA-vetoinen rakettiscifi, odottaa jotain reippaampaa. Vaikka Tähtien sota -suunnitelmissa olisi jenkeillä omakin pyykki pestävänään, lähtevät cowboyt avaruuteen selvittämään Neuvostoliitolta unohtunutta satelliittiromua. Kuten rakettifiktiossa monesti näkyy käyvän, matkaan varustelu kuvataan edes jotenkuten kiinni todellisuudessa ja vasta perillä elokuva intoutuu tieteisfiktioksi. Avaruuslavastusten suuruudessa on nähty vaivaa ja kun tekniikkakeskeisessä (liekö 'avioniikka' suomentajan fingelskaa vai oikea termi?) leffassa ollaan, niin myös äänet ovat jyhkeät. Eastwoodin moninkertainen rooli tuotannon takuuna lienee osasyyllinen laiskanlaiseen henkilöohjaukseen. Niistä kohtauksista, joissa paikalla ei ole leffaan kottuja veteraaninäyttelijöitä, puuttuu tunne ja tarmokkuus. Onneksi muukin näyttelijäkaarti on takuuvarmaa. Marcia Gay Harden esittää naispuolista lennonohjaaja, joka ei ole pysyä housuissaan diggaillessaan pilottivaareja; James Cromwell taas on luottonäyttelijä häijyntehokkaaksi NASA-virkamieheksi. Leffataivaan hiipuvia tähtiä on mukava seurata siihen nähden, miten paljon itseironisempaa ja rennompaa heidän näyttelemisensä on verrattuna nuoriin Hollywood-staroihin. Eroakin herroissa on: Donald Sutherland viihtyy erinomaisesti vanhana playboyna, James Garner joutuu suotta pellen rooliin, ja Tommy Lee Jones tekee osansa tutusti kuin olisi kasvanut pilotticowboyn saappaisiin; mr. Eastwood taas on ikänsä myötä aina vain karismaattisempi. Scifistiikka (teknologian kuviteltu kontrolli) ja geriatriikka (vanhuuden kuviteltu kontrolli) toimivat tässä leffassa yhteen niin komiikan kuin romantiikan välineinä, mutta mitään draamallisesti haastavaa ei saada yhdistelmästä aikaan. Elämäntapapiloteista pystyisi tekemään syvällisemmänkin luonnehdinnan, minkä "Right stuff" (1983) aikoinaan todisti (ja mistä tämä filmi saa "Ripe stuff"- vitsinsä). Idea testilentäjistä, joille tarjotaan elämänehtoonsa viimeinen tilaisuus nähdä myös avaruus, on erinomainen lähtökohta, mutta tilaisuus kuvata samassa yhteydessä aikakausien ja teknologian muutosta, koko "avioniikan" uutta sukupolvea ja vaatimuksia, jää käyttämättä. Spielberg olisi tehnyt lennokkaampaa jälkeä vaikka vasemmalla kädellä kuin Eastwood vaikkei olisi rohjennut yhtä traagisen kauniiseen lopetukseen, joka on kuin scifistin päiväunista. -- M.G. Soikkeli Videolta 6.9.2001 Soikkelin elokuva-arkisto