==========================================================
Lyhyesti: "Space cowboys" lähettää eläkeläisiä avaruuteen 
pelastamaan venäläistä satelliittia. Pitkä ja kepeä alkujakso 
ollaan maan kamaralla, tummasyisempi ja toiminnallisempi 
jälkiosa vilahtaa tunnelmia kasvattamatta; scifikäs kohotus.
==========================================================


Ei kai kauhufantasiassakaan ole ikäraja koskaan alle 
kuudentoista, niin miten "Space Cowboys" (2000) voidaan 
luokitella K-11? Onhan naamaansa vääntelevä Clint Eastwood 
pelottavampi ilmestys kuin mikään haudasta nouseva muumio. 
Geriatrillerin kyseenalaiseen lajityyppiin kuuluva "Space 
cowboys" sisältää sentään paljon lähikuvaa Eastwoodista, 
onhan hän elokuvassa näyttelijänä, tuottajana ja ohjaajana.

Tuotantona "Space Cowboys" taitaa olla Eastwoodin suurin 
saavutus, niin keskinkertainen kuin se sitten onkin 
ohjaukseltaan ja näyttelijätyöltään. Suuruus on tässä elokuvassa 
yhtä kuin suuruudenhulluutta, ja sillähän on erityisarvonsa 
Hollywoodissa.

Jotta tuottaja-ohjaaja voisi sijoittaa hahmonsa kaikkialle 
tarinaan, täytyy tarinan maailman olla hyvin kaavoitettu ja 
suuren persoonan tarpeessa. Eastwoodin kaavagenreksi ovat 
käyneet westernit, ja myöhemminkin on yksinäistä cowboyta 
kaivattu presidentin suojelijaksi ("Tulilinjalla", 1993; ohj. 
Petersen) tai valtakunnan pelastavaksi ammattivarkaaksi 
("Rajaton valta", 1997). "Space cowboys" on Eastwoodin 
viimeisin aluevaltaus. Koska Eastwood on ohjaajana viime 
vuosina juuttunut epäkiinnostaviin rikosleffoihin, voi sentään 
uudelta alueelta, kuten NASA-vetoinen rakettiscifi, odottaa 
jotain reippaampaa.

Vaikka Tähtien sota -suunnitelmissa olisi jenkeillä omakin 
pyykki pestävänään, lähtevät cowboyt avaruuteen selvittämään 
Neuvostoliitolta unohtunutta satelliittiromua. Kuten 
rakettifiktiossa monesti näkyy käyvän, matkaan varustelu 
kuvataan edes jotenkuten kiinni todellisuudessa ja vasta perillä 
elokuva intoutuu tieteisfiktioksi. Avaruuslavastusten 
suuruudessa on nähty vaivaa ja kun tekniikkakeskeisessä (liekö 
'avioniikka' suomentajan fingelskaa vai oikea termi?) leffassa 
ollaan, niin myös äänet ovat jyhkeät. 

Eastwoodin moninkertainen rooli tuotannon takuuna lienee 
osasyyllinen laiskanlaiseen henkilöohjaukseen. Niistä 
kohtauksista, joissa paikalla ei ole leffaan kottuja 
veteraaninäyttelijöitä, puuttuu tunne ja tarmokkuus. Onneksi 
muukin näyttelijäkaarti on takuuvarmaa. Marcia Gay Harden 
esittää naispuolista lennonohjaaja, joka ei ole pysyä housuissaan 
diggaillessaan pilottivaareja; James Cromwell taas on 
luottonäyttelijä häijyntehokkaaksi NASA-virkamieheksi.

Leffataivaan hiipuvia tähtiä on mukava seurata siihen nähden, 
miten paljon itseironisempaa ja rennompaa heidän 
näyttelemisensä on verrattuna nuoriin Hollywood-staroihin. 
Eroakin herroissa on: Donald Sutherland viihtyy erinomaisesti 
vanhana playboyna, James Garner joutuu suotta pellen rooliin, 
ja Tommy Lee Jones tekee osansa tutusti kuin olisi kasvanut 
pilotticowboyn saappaisiin; mr. Eastwood taas on ikänsä myötä 
aina vain karismaattisempi.

Scifistiikka (teknologian kuviteltu kontrolli) ja geriatriikka 
(vanhuuden kuviteltu kontrolli) toimivat tässä leffassa yhteen 
niin komiikan kuin romantiikan välineinä, mutta mitään 
draamallisesti haastavaa ei saada yhdistelmästä aikaan. 
Elämäntapapiloteista pystyisi tekemään syvällisemmänkin 
luonnehdinnan, minkä "Right stuff" (1983) aikoinaan todisti (ja 
mistä tämä filmi saa "Ripe stuff"- vitsinsä). Idea testilentäjistä, 
joille tarjotaan elämänehtoonsa viimeinen tilaisuus nähdä myös 
avaruus, on erinomainen lähtökohta, mutta tilaisuus kuvata 
samassa yhteydessä aikakausien ja teknologian muutosta, koko 
"avioniikan" uutta sukupolvea ja vaatimuksia, jää käyttämättä. 
Spielberg olisi tehnyt lennokkaampaa jälkeä vaikka vasemmalla 
kädellä kuin Eastwood vaikkei olisi rohjennut yhtä traagisen 
kauniiseen lopetukseen, joka on kuin scifistin päiväunista.

--
M.G. Soikkeli
Videolta 6.9.2001

Soikkelin elokuva-arkisto